Miten teillä on puoliso suhtautunut hedelmöityshoitojen aloittamiseen ja muuhun niihin liittyvään? Itsellä on edessä suoraan IVF ja yllätyin siitä miten helppo ja luonnollinen juttu tämä oli puolisolle, hänen mielestään ei ole yhtään ihmeellistä että homma hoituu sillä tapaa. Olin itse jotenkin maalaillut päässä tämän olevan iso ja hankala asia, josta tulisi pitkä keskustelu ja oman kehon toimimattomuus ja jonkinmoinen epäonnistumisen/viallisuuden tunne ärsytti ihan vietävästi. Puolisokaan ei ollut aiemmissa puheissa ollut kovin innokas hankkimaan lapsia, ei suoraan ollut niitä vastaan, mutta koki että ilmankin voisi elää tai pääsisi jotenkin helpommin ”nauttimaan rauhallisesta yhteiselosta” ja sitten keskustelu jotenkin jäi ikäänkuin vaiheeseen vähäksi aikaa. Pian kävi kuitenkin ilmi, että kehoni tilanteen vuoksi hoidot ovatkin ainoa vaihtoehto yrittää ja ikääkin on molemmilla jo yli 35v. Tällöin puoliso oli heti mukana ja sanoi että tottakai lähdetään testaamaan tämä vaihtoehto. Jotenkin hurjan helpottavaa kun toinen on sitä mieltä, ettei haittaa vaikka joutuu mennä vähän mutkan kautta maaliin, (jos sinne edes päästään) ja että tehdään asian eteen kaikki mikä vain on mahdollista. Käytiin siis yksityisellä tekemässä alkuselvittelyt ja pian jatketaan julkisella itse hoitoihin, itseä hiukka jännittää ja hirvittää, puoliso ottaa rennosti, tukee ja kannustaa tosi nätisti 🙂

Miten teillä meni ensireaktiot, tuliko aloite hoitoon lähtöön teiltä, puolisolta vai jotenkin molemmilta yhdessä? Oliko homma jotenkin heti selvää ja helppoa vai tuliko kriisinpoikasta kun ei onnistukaan noin vain? Itse olisin itkenyt silmät päästä kun vaiva selvisi ja kävi ilmi että keho pistää vastaan, mutta tämä kriisivaihe jäi melkein välistä kun puoliso totesi että eihän tuo ole ongelma kun siihen kerran on ratkaisukeinoja olemassa.