Etusivu Keskustelu HEDELMÖITYSHOIDOT Kun hoidot päättyvät

Luet parhaimillaan 15 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #13732
      Kerttu75
      Osallistuja

      Ajattelin purkaa nyt vielä ajatuksiani hoitojen jälkeen. Kun on monta vuotta yritetty ja raskaita hoitoja käyty läpi, mutta tulosta ei koskaan tullut. Kohdallani ainoa alkanut raskaus päättyi jo muutaman viikon jälkeen. Hoidot loppuivat tuloksettomina, ja parisuhteeni päättyi myös. Olen yksin ja todella surullinen. En tiedä, miten tätä asiaa pitäisi käsitellä ja miten siitä voi päästä lopullisesti yli ja hyväksyä ilman katkeruutta sen, että minä en koskaan saa kokea raskautta ja synnytystä, minä en saa antaa lapselle nimeä, jota olen miettinyt vuosikausia. Ja niin monet muut saavat. Sellaisetkin, jotka eivät kykene vastuullisiksi vanhemmiksi.

      Olen huomannut, että ihmisten on yleensä todella vaikea ymmärtää tätä lapsettoman surua ja luopumista nimenomaan biologisen jälkeläisen saamisesta. Lähes poikkeuksetta ihmiset, joille olen asiasta puhunut, ovat ehdottaneet adoptiota tai sijaisvanhemmuutta. Luulevatko he, että minä en tiedä noista vaihtoehdoista. Luulevatko he, että olisi jotenkin helppoa tuosta vaan tehdäkin sellainen valinta, varsinkin nyt kun jäin yksin.

      Mitään syytä tai selitystä ei minun lapsettomuudelle ole löytynyt. Ei todennettavissa olevaa vikaa. Tutkimuksissa ja ensimmäisissä hoidoissa kävin jo parikymppisenä, niin en voi mielessäni vedota ikäänkään, vaikka se nyt viime käänteissä tulikin vastaan.

      Kuulemma 20 prosenttia pareista on niitä, jotka hoidoistakin huolimatta jäävät lapsettomiksi. Toivon, että joku heistä (teistä) löytäisi tänne vaihtamaan kokemuksia.

    • #13761
      miisa75
      Osallistuja

      Samoja asioita käyn minäkin läpi. Tosin olen käynyt alusta alkaen hoidoissa yksin, mutta suru siitä, etteivät hoidot onnistuneet on meillä yhteinen. Tilennetta ei todellakaan helpota se, että muistutetaan mahdollisuudesta toimia sijais- tai adoptiovanhempana, ne vaativat taas ihan oman prosessinsa ja varsinkin adoptiovanhemmuus on ikäiselläni yksin elävällä naisihmisellä aika epärealistinen toive.

      En osaa auttaa sinua surussasi. Sen tiedän, että suru tekee todella kipeää. Itse yritän hyväksyä sen, että tulen kantamaan sitä jollain lailla mukanani lopun elämääni.

      Voimia sinulle!

    • #14304
      Kiskis
      Osallistuja

      Voi Kerttu! Osanotto sinne. Tulinkin tänne etsimään muita samaan aikaan hoidossa olleita ja kyselemään kuulumisia. Erityisesti kiinnostaa, miten parisuhteelle kävi, jos hoidot loppuivat tuloksettomina? Ja jos joku jaksaa avata omia parisuhteen päättymisen tarinoita, niin kuulisin mielelläni.

      Kertaan tähän vähän omaa taustaa ensin. Itselläni 2 lasta, esiteinejä, edellisestä liitosta. Nykyinen mies on minua 5 vuotta nuorempi ja lapseton. Yritimme jonkun aikaa lasta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin menimme hoitoihin. Lapsettomuuden syy minun vanhat munasoluni ja alkavat vaihdevuodet. Ihan ok saaliita saatiin, munasolut hedelmöittyivät, mutteivät kiinnittyneet, paitsi yksi PAS yritti hieman ottaa kiinni, mutta ei riittävästi. Kolmannessa hoidossa ei enää saatu vastinetta, vaan munasolujen tilalla oli vain verimöykyt.

      Viimeinen hoito oli lokakuussa ja tänään mieheni muuttaa luotani pois. Hän on tehnyt ratkaisun, että lähtee etsimään uutta naista ja ottaa riskin, ettei ketään koskaan löydä ja näin ollen menettää myös minut. Tavallaan ymmärrän, tavallaan en. Olen oman ruumiini antanut hänen lapsitoiveelle ja tehnyt kaiken, silti se ei riitä. Mä olen tolkuttoman vihainen ja surullinen ja mulla on niin riittämätön tunne. Puhuttiin lahjamunasolulapsestakin, mutta minun kielteisen puoleinen asenteeni, vaikka en asiaa täysin kieltänytkään, aiheutti sen, että mies ei halua edes yrittää lahjamunasolulla.

      Hän lähtee kokeilemaan onneaan markkinoille. Kehtasi jopa kysyä, että otanko takaisin, jos ei onnista. Mä en tiedä mitä tekisin, mä rakastan häntä kuitenkin enemmän kuin mitään muuta ja olen rakentanut elämäni hänen varaan. Lisäksi tuntuu, että homma jäi kesken, että mä jäin kesken, kun se lahjamunasolulapsi jäi yrittämättä. Mies vähättelee minun tuntemuksiani, koska minulla on jo lapsia. Hän ei ymmärrä, että tämä sekundäärinen lapsettomuus sattuu ihan täysiä minuun ja lisäksi menetän elämäni miehen ja mahdollisuuden vielä siihen yhteen iltatähteen, josta kuitenkin olen jo vuosia haaveillut.

      Mutta kuulisin mielelläni, miten muilla parisuhde on mennyt? Onko tullut ero, mietintätauko, onko palattu yhteen vai mitä on tapahtunut.

      • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 10 kuukautta sitten Kiskis.
    • #14322
      Kerttu75
      Osallistuja

      Hei Kiskis, mukava (tai siis tavallaan tietenkään ei), että tulit kertomaan kokemuksesi. En ole mistään löytänyt keskustelua näistä tilanteista, joissa hoidot päättyvät ilman tuloksia ja vertaiskokemuksia kyllä kaipaisi. En ole halunnut mennä enää tuonne hoitoaiheisiin ketjuihin kurkkimaan, tekee liian kipeää kerrata niitä muistoja, ovat liian lähellä vielä.

      Minulle kävi aika karusti, mies ilmoitti tekstiviestillä kaksi päivää viimeisen alkionsiirron jälkeen, ettei yhdessäolo enää innosta. Myöhemmin totesi, että toki odotellaan nämä siirron tulokset. Olen edelleen aivan pöyristynyt tuosta, että luuliko todella että se on joku arvonta: jos tulee plussaa niin ollaan yhdessä ja negalla erotaan. Omatkin mietteet oli sittenloppuvaiheessa, että jos olisi tärpännyt niin olisin laittanut lapselle oman sukunimeni ja en tiedä, olisiko suhde voinut miehen kanssa jatkua tai millä tavalla.

      Olen surrut ihan älyttömästi koko syksyn sekä eroa, että lapsettomuutta, joka jäi nyt sitten kohdallani pysyväksi olotilaksi. Ostin uuden hevosen, mutta enole osannut siitäkään oikein iloita. Se on vaan säälittävä kakkosvaihtoehto ja lohdutuspalkinto.

      Joulun aikaan tapasin miestä (nykyisin exää siis) useamman kerran, ja hän sanoi että on minua kaivannut ja on ollut vaikeaa ja miettii voitaisko palata yhteen. Sitten ihan parin päivän sisään sain tietää yhteiselä tutulta, että miehellä onkin jo uusi ja ovat lähdössä ulkomaille lomalle. Voi helvetti että keitti!!! Törkeästi valehteli päin naamaa, ja oliko tosissaan tarkoitus lämmitellä sekä minua, että sitä uutta naista! Ja aika nopeasti uuden löysi, ei paljon tarvinnut lapsettomuutta ja minua surra! Tuntuu kauhealta, kun tiedän millainen oma syksy on ollut. Ehkä kolme sellaista päivää, että en ole yhtään itkenyt.

    • #14323
      Kerttu75
      Osallistuja

      Olen kuitenkin siitä onnellinen, että tuon miehen tapasin ja että sain tilaisuuden käydä läpi hoidot, jotka jäi kesken nuorena miehen kuoleman takia. Vähän vaan kun olisi suoraselkäisempi tämä mies ollut, odottanut vielä sen pari viikkoa testitulokseen ja sitten oltais mietitty jatkoja.

      Rankka tilanne on sullakin Kiskis. Olisi ollut parempi käydä pettymystä läpi sen toisen tuella.

    • #14327
      Kiskis
      Osallistuja

      On tämä juu kamalaa. Kuulin myös, että nyt jo, vain muutama päivä eromme jälkeen, on mies jo kovasti menossa ”naisiin”. Kävi tänään hakemassa tavaroitaan, mutta vielä jäi paljon ja muutenkin joudutaan olemaan paljon tekemisissä. Luulen kanssa, että kova kiire on exällä etsiä uusi ja varmaankin sen löytää, jos ei kovin tiukat kriteerit ole.

      Tuska on valtava, sanoinkuvaamaton. jouduin turvautumaan psykologiin ja lääkkeisiin, että elämästä tulee edes jotain. Mulla tosin nuo esiteinit tekee sen, että on pakko jotenkin pysyä kasassa.

      Olen Kerttu todella, todella pahoillani sun tilanteesta. Mä kanssa huomasin, että hoitojen päätyttyä meidät ikäänkuin vain jätettiin. Klinikkalla vain todettiin, ettei onnistu ja suurinpiirtein potkittiin ulos, ettei meistä ole heille enää mitään hyötyä. Siinä sitten oltiin puulla päähän lyötyinä ja ihmeteltiin, että mitä nyt. No näin tässä kävi. Olisi kyllä ihanaa löytää jotain juttuseuraa tähän oloon.

    • #14341
      Kerttu75
      Osallistuja

      Kävin minäkin psykologilla muutaman kerran ja olin pari viikkoa sairaslomalla siinä vaiheessa, kun kaikki tuo levisi käsiin. Lääkitystä en ole halunnut aloittaa. koska ajattelen että tämä on elämäntilannekriisi, joka aikanaan helpottaa kun käyn tuskallisetkin tunteet läpi sitä mukaa kuin niitä tulee. Vaikea syksy kyllä oli. yöunet huonot ja se ahdistus on ollut päivittäistä. Nyt kun muistelen loka-marraskuuta, niin huomaan, että olen kyllä mennyt eteenpäin. En enää ehkä niinkään sure eroa, kuin sitä pysyväksi olotilaksi jäänyttä lapsettomuutta. Ihan sellainenkin surettaa, kun hoitojen aikana niin moni ihminen kommentoi, että yritätte liikaa ja pitäisi vaan antaa olla, ja kuinka monen tutut oli muka saaneet terveet kolmoset hoitojen päätyttyä ”kun eivät enää yrittäneet liikaa”. Niin mulla ei sitten tullut sitäkään mahdollisuutta, kun tuo ero tuli, ja itse en todellakaan halua heti hypätä jonkun uuden kelkkaan.

      Klinikalla todettiin meillekin melko kylmästi, että kun tuota ikääkin on jo noin paljon niin tässäpä tämä oli. Viimeisessä hoidossa vielä tuli sellainen virhe, että Synarela meni liian kauan ja sen takia soluja tuli vain pari. Minua ei kuunneltu, kun kerroin aiemmasta kokemuksesta että näin kävi. NO, sitä on turha miettiä enää.

      Jos parisuhde olisi jatkunut, niin tiedän, että mulla olisi ollut kiusaus käyttää ne hevosta varten säästetyt rahat vielä yhteen yksityispuolen hoitoon. Ehkä lopulta tuntuu, että oli hyvä näin. Itken nämä itkut ja jatkan elämääni. Mies ei ollut mikään luotettavin arjen sankari ja tiesin kyllä jo hoitoihin lähtiessä, että vastuu lapsesta tulisi olemaan minulla.

    • #14349
      Hippu
      Osallistuja

      Hei Kerttu ja Kiskis, Voimia kovasti teille molemmille toivon.

      Kiitos Kerttu, että aloitit tämän ketjun. Tärkeää, että olisi ”näkyvillä” tämäkin, ettei kaikilla hoidot tuota toivottua tulosta ja ennen kaikkea, että toisetkin saman kokeneet tänne löytäisivät. Onhan meitäkin lukuisia, jotka eivät hoidoillakaan saa/saaneet lasta. Itsekin mietin ketjun aloittamista, mutten sillon syksyn olossa jaksanut ja epäilin sitäkin, löytäisikö tätä kukaan kohtalotoveri.

      Tosi rankat tilanteet teillä, kun samassa rytäkässä vielä parisuhdekin meni. Riski siihen onkin varmasti kohonnut näissä rankoissa vaiheissa. Meillä suhde on säilynyt, mutta aiemmin olemme käyneet toisenlaiset rankat vaiheet parisuhteessa. Yhdessä olemme olleet yli 15 v. ja yli 10 v. sitten ero oli väistämätön, mutta ihme tapahtui siinä mielessä, että palasimme puolen vuoden jälkeen yhteen ja sen jälkeen emme sellaiseen umpikujaan ole joutuneet. Yhteenpaluun jälkeen sitten ehkäisy jätettiinkin pois ja sitten tuli ahdistuksen sävyttämiä ja riitaisiakin vuosia ja jahkailua hoitoihin lähtemisestä. Hoidoissa sitten kului pari vuotta. Parisuhteen kannalta meillä on ollut vaikeammat vaiheet aiemmin ja hoidot pikemminkin lähensivät, ainakin henkisesti.

      Nyt sitten yritetään jatkaa elämää kahdestaan, ei tullut meistä vanhempia. Syksyllä viimeisen yrityksen päättyessä negaan tipahdin aika syvälle. Tunteet jysähti voimalla, lohduton suru ja pettymys, lapsitoiveesta luopumisen tuska. Itkua riitti. Hoidoissa kuitenkin oli edes pieni toivo olemassa, lapsettomuuden lopullisuus sattui. Olin uupuneempi kuin koskaan aiemmin. Töissä sinnittelin, mutta räpiköiden. Meillä oli klinikalla loppukeskustelu ihan hyvässä hengessä. Sitä ennen otin keskusteluapua vastaan ja olen harvakseltaan jatkanut. Iso koko elämää myllertänyt kriisi tämä on ollut.

      Nyt tuntuu, että pahin on takana. Välillä on jo parempi olo ja helpompi hengittää. Tuntuu, että olisi heräämässä jostakin vuosien sumusta. Enää ei ole niin tuskallistua altistua joka puolella ja jatkuvasti asioille, jotka nostavat lapsettomuuden kivun pintaan. Olen päästämässä irti hoidoista ja tästä erittäin uuvuttavasta elämänvaiheesta. Loppukeskustelussa lääkäri laittoi meitä miettimään yksityisellä jatkamista. Silloin tuntui, etten siinä olossa kykene asiaa ajattelemaan. Nyt tuntuu, etten vaan enää pysty, enkä halua käydä enää yhtään hoitoa läpi, altustua jälleen sille kaikelle psyykkiselle ja fyysiselle, mitä siihen liittyy, kun olen vähitellen pääsemässä vähän eteenpäin selviytymisessä. Ei kiitos yhtäkään epäonnistunutta hoitoa enää. Mieluummin yritän toipua tästä kaikesta ja nähdä elämän mielekkyyden ilmankin lasta. Elämässä on paljon hyvää, kunhan pahimmista kriisistä selvittyään sitä kykenee näkemään ja kokemaan, yritän tähän luottaa. Lapsettomuus tulee toki seuraamaan aina, mihinkäs siitä voisikaan päästä, mutta sitä toivon, että rauhallisemmin sen kanssa pystyisin elämään. Sekin on lohduttanut, kun muistaa, että on toisiakin saman kokeneita (vaikka suurinta osaa hoidoilla voidaankin auttaa), mm. pari blogia luin tuloksettomista hoidoista ja selviytymisestä. Huomenta Suomessa oli viime viikolla myös pariskunta, joka ei hoidoilla biologista lasta saanut.

      Lämpöisiä ajatuksia ja jaksamista teidän kriisivaiheisiin ja niissä selviytymiseen. Elämä on todellakin epäreilua ja laittaa meidät kyllä näissä asioissa ihan kohtuuttomiin tilanteisiin.

    • #14384
      Kiskis
      Osallistuja

      No niin. Nyt tässä kävi niin, että mieheni muuttikin jo uuden naisen luo. Oman ikäisensä, joten hän sai 5 vuotta lisäaikaa. Mä olen niin totaalisen rikki, vaikka tavallaan ymmärränkin miestä, siis ex-miestä. Haluan hänet takaisin!

    • #14416
      Kerttu75
      Osallistuja

      Hei Hippu. Mukavaa kun tulit jakamaan oman kokemuksesi. Raskastahan tämä on meille kaikille, muusta tilanteesta huolimatta. En ole tosiaan muualta netistä löytänyt keskustelua nimenomaan nollatulokseen päättyneistä hoidoista ja kovasti olen kaivannut jakamista. Näitä asioita ei vaan muut ymmärrä.

      On ollut vaikeaa hyväksyä, että tosiaan koko elämä muuttui, ja ehkä isoin luopuminen niistä haaveista. Että olis perhe, asuttaisiin miehen perintötilalla maalla. Nyt olen yksin, edelleen kerrostaloasunnossa, en tiedä mitä haluan ja mihin suuntaan pyrkisin. Ja kun olin miettinyt, että yhdessä miehen kanssa (siellä maalla) voitaisiin viritellä jonkinlaista tukiperhetoimintaa, niin ei nyt sitten sitäkään. Minä en enää kuulu siihen maisemaan ja mies vie rantasaunalle jonkun toisen. On tuntunut kipeältä sekin asia, että niin nopeasti mies otti uuden naisen. Minun kannalta helpompi, että uusi nainen on minun ikäiseni ja hänellä on jo isot lapset. Minun on ollut niin vaikeaa luopua ja irrottautua. Nyt olen vasta viimeiset kaksi viikkoa pystynyt olemaan laittamatta miehelle mitään viestiä. Yritän mennä eteenpäin ja ajatella muuta. Itse en kyllä voisi edes kuvitella vieläkään olevani jonkun muun kanssa, mutta jokainen tavallaan. Mies ehkä tarvitsi laastarisuhteen irrottautumiseensa.

      Koko kroppa tuntuu erilaiselta, kun hoidoista on se muutama kuukausi. Vapaammalta jotenkin. Kuukautiskivut on palanneet, niitä ei ollut hoitojen aikana. Toivon että mulle tulisi joku märkäkohtu tai munasarjan kiertymä ja ne pitäisi poistaa kokonaan, mokomat toimimattomat elimet jotka pettivät meidät. Miten voikin olla omalle ruumiilleen katkera, mutta niin minä olen. Suututtaa nuo ovulaatiotuntemuksetkin, ihan turhaa kaikki. Ja kun niitä on niin tottunut tarkkailemaan.

    • #14653
      Kerttu75
      Osallistuja

      Lapsettomaksi jääneet on niin uupunutta porukkaa, ettei tännekään keskustelua synny. Minä kirjoitan nyt ihan omaa päätä purkaakseni. Huomasin myös, että tekee ihan hyvää lukea noita vanhempia tekstejä. Niistä näkee edenneensä edes vähän.

      Mieli on nyt jo aika rauhallinen. Tällä viikolla olen ensimmäisiä kertoja pystynyt itkemättä kertomaan ennestään asioita tietämättömille, että käytiin hoidoissa ja ne loppui ja erottiin. Asioihin on vähitellen tullut etäisyyttä. Miehen (exän) kanssa on oltu taas jonkin verran tekemisissä, ja hänen kanssaan hoidoista puhuminen on helpottanut minun oloa. Hän on kuitenkin se ainoa, joka koki minun kanssa sen kaiken ja pystytään yhdessä muistelemaan eri käänteitä. Olen myös kertonut hänelle, että ruumis purkaa kokemaansa vieläkin. On aika koviakin kipuja. Tavallaan surkuhupaisaa, että mulla on nyt tosi paljon sellaisia oireita, joita hoitojen aikana piti raskausoireina. Tissikipua, mahan vihlomisia ja pistelyitä. Ovistuntemukset on voimakkaat. Enkä ole ollut lähelläkään siittiötä viiteen kuukauteen.

      Mielen paranemisen huomaan siitäkin, että olen pystynyt olemaan iloinen uudesta hevosesta ja nauttimaan hyvistä hetkistä sen kanssa. Tallihommat on tuoneet tervetullutta tekemistä. Joinain vapaapäivän aamuina kun on tuntunut niin pohjattoman turhalta. Ei mitään syytä edes nousta sängystä. Kukaan ei odota, ei ole mitään sovittua.

      Olen vielä ihastunut mieheen (exään). Viimeksi tavatessamme hän sanoi, että uuden naisen kanssa ei mene hyvin, ja että moni asia oli ennen paremmin. Sanoin, että olen tässä vielä jos hän haluaa. En aio odottaa loppuikääni, mutta tunteita ei voi käskeä, ne kääntyy hitaasti kuin suuri laiva.

      Vauvoista. Olen osin tarkoituksellakin pysytellyt niistä kaukana. Luen nettikirjoituksia ja lehtijuttuja, joissa kerrotaan kuinka raskasta ja sitovaa lapsiperhe-elämä on. Olen silti kateellinen raskaana oleville ystävilleni, en voi sille mitään mutta en toki julista sitä. En vaan jaksa tykätä Facebookissa raskausaiheisia hehkutuksia.

      Vähän jopa nauratti kun työpaikalla hallinnosta tuli sähköpostijakelu kaikille: jatkossa hedelmöityshoidoista johtuvat sairaslomat ovat palkattomia. Että sainko minä tämän aikaan, sainko edes jotain aikaan.

      Tsemppiä ja parempaa vointia meille kaikille!

    • #14889
      Kiskis
      Osallistuja

      Voi Kerttu. Tilanteesi on niin samankaltainen.

      Mieheni tosiaan muutti reilu kaksi kuukautta sitten toisen naisen luo, yhteisen tuttavamme luo ja herranjumala, että se loukkasi minua. Tämä pari kuukautta on ollut elämäni karmeinta aikaa ja olen edelleen sairaslomalla siksi, että jouduin turvautumaan lääkkeisiin pahan ahdistuksen ja paniikkikohtausten vuoksi ja ammattini vuoksi, en voi lääkityksen alaisena olla töissä. Toisaalta tämä lomailu on tehnyt ihan hyvää, kun on saanut olla ja tehdä mitä haluaa. Lääkkeet taas ovat tasapainottaneet mieltä ja välillä on jopa ihan ok olla. Kaipuu miestä kohtaan on aivan hirvittävä ja välillä jopa roikun hänessä niin, että jälkeenpäin hävettää.

      Hänellä ja uudella naisella suhde jo ehti kaatuakin ja eipä se ihme ollutkaan. lihan meillä mm seksiä koko tuon toisen suhteen ajan ja meillä on edelleen hyvin vahva side. Mies kuitenkin sanoo olevansa päätöksestään varma ja siinä aikoo pysyä, eikä palaa kuulemma luokseni. Mä hänet haluaisin vain takaisin, ikävä on karmea ja olen valmis antamaan anteeksi kaiken ja jatkamaan.

      Kyselen vain itseltäni, että mitä pahaa olen oikein tehnyt, että ansaitsen tällaisen tuskan sisälleni? Työterveyslääkärin mukaan tämä on erittäin haitallinen ajattelutapa ja tämän vuoksi sain diagnoosin reaktiivinen keskivaikea masennus, Sillä nyt mennään sitten. Surullista, että tähän päädyttiin.

      Olen paljon pohtinut sitä, että jos mieheni päättäiskin tulla takaisin, niin lähtisinkö sitten niihin lahjamunasoluhoitoihin, jotka tuntuivat niin vierailta. Kyllä lähtisin.

      Yritän taas poiketa tänne jossain kohtaa lukemaan kuulumisia ja päivittämään omia ajatuksiani. Kevätkin pikku hiljaa tekee tuloaan, jospa se vähän piristäisi mieltä.

    • #16762
      Kiskis
      Osallistuja

      Yksinpuhelua tämä on, mutta yritän purkaa ajatuksiani tänne ja toivottavasti kuulisin myös muista samassa tilanteessa olevista.

      Viimeisestä puntiosta on vuosi. Itkettää edelleen se ajatus ja ne muistot. Enpä olisi silloin vuosi sitten osannut aavistaa, missä tilanteessa nyt olen. Olen onneksi päässyt lopullisesti exästä eroon, vaikka hänellä ei kauhean vahvasti tunnu menevän. Katkera ja vihainen hän on ja nimenomaan minulle, jota kovasti ihmettelen. Kaikesta syyttää minua ja jotenkin on saanut käännettyä koko suhteemme onnettomaksi ja rakkaudettomaksi, mikä ei pidä paikkaansa. Edelleen ollaan satunnaisesti pakosta tekemisissä jo yhteisen harrastuksen ja ystäväpiirin kautta ja ne kohtaamiset harvemmin päättyy hyvin. Ex-miehellä on ollut muutama seurustelusuhde minun jälkeeni, mutta ne ovat kaikki kaatuneet. Pari kertaa hän on minulle itkenyt, että haluaisi minut takaisin, mutta se on jo mahdotonta. En voi häneen enää luottaa, enkä missään nimessä enää haluaisi alkaa sitä lahjamunasolulasta tekemään. Toivottavasti kukaan ei pahastu, mutta koen, että oli onni, että sitä lasta ei lopulta tullutkaan.

      Tapasin tuossa toukokuussa erään miehen ja olemme tässä nyt seurustelleet muutaman kuukauden. Hän on aivan ihana ja olenkin todella rakastunut ja onnellinen. Ehkä jopa onnellisempi kuin koskaan. Hänellä on lapset tehtyinä, joten siitä ei tule ongelmaa. Elämä sitten kuitenkin järjestyi ja nyt on hyvä olla. Toki kaipaan monia asioita entisestä elämästäni ja olen vihainen exälleni siitä tavasta, miten hän minut jätti. Näin on kuitenkin nyt hyvä ja näin sen ilmeisesti kuuluikin mennä. Toivottavasti ex löytää onnensa ja saa sen lapsen, jonka vuoksi noin rajuja päätöksiä elämässään teki. Hän on kuitenkin iso osa elämääni ja aina minulle rakas.

      • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten Kiskis.
    • #16779
      Kerttu75
      Osallistuja

      Heippa!
      Mäkään en ole viitsinyt enää kirjoitella, kun on näyttänyt, ettei täällä ketään käy.
      Oma tilanteeni on nyt sellainen, että mikään hoitoihin tai vauvoihin liittyvä ei itketä. En vaan ole ollenkaan kiinnostunut mistään kenenkään vauvoista. Ajoittain tuntuu jopa, että hyvä kun ei niitä tullut.

      ostin itselleni kesämökin, jossa riittää touhua ja sen sijaan, että odotan vaan kuolemaani, odotankin uutta kevättä ja kesää! Heppakin on ihana ja sen kanssa olen päässyt kivoille kursseille ja saanut uusia ystäviä. Rahat voi laittaa harrastuksiin, kun ei sitä perhettä tullut!

      Eksän kanssa uudenlainen ”suhde” alkoi noina aikoina, kun viimeksi kirjoitin tänne. Meillä on salasuhde, harrastetaan seksiä ja sillä on siis se uusi tyttökaveri, en tiedä asuvatko yhdessä mutta mitä olen kuullut niin he molemmat käyvät vieraissa ja suhde on kulissi. Olen päättänyt olla ottamatta morkkista tuosta, mieshän se pettää enkä minä. Minä saan seksiä ja palveluksia. Mies on sen mulle velkaa tehtyään niin kusisesti silloin vuosi sitten.

    • #16780
      Kerttu75
      Osallistuja

      Pitää vielä lisätä, että tän kesän/kevään ajan suhteen aikana sain mahdollisuuden siihen, mitä aiemmin surin eli kokeilla luomuraskautumista hoitojen jälkeen. Kun tosiaan niin kauheasti tuli aikanaan sitä kommenttia, että yritätte liikaa yms.

    • #20879
      Kiskis
      Osallistuja

      En tiedä onko tässä nyt mitään järkeä tänne ajatuksiaan enää purkaa, mutta toisaalta, saa täältä käydä tunnustelemassa ajatuksia ja jos vaikka jollekin saman läpi käyvälle, olisi jotain iloa.

      Hoidoista tulee ihan kohta 2 vuotta. Elämä on muuttunut radikaalisti ja paljon parempaan suuntaan. Vaikka jossain kohtaa tuntui, että elämä ei enää voita, niin nyt voin sanoa olevani erittäin onnellinen. Olemme uuden mieheni kanssa olleet yhdessä reilun vuoden ja itseäni välillä aivan pelottaa se rakkauden tulva, mitä häntä kohtaan koen. Olen myös päässyt taas tekemään asioita, joita en edellisen puolison kanssa pystynyt tekemään.

      Lisäksi olen hedelmällisempi kuin aiemmin. Juuri tällä hetkellä toivun keskenmenosta. Lauantaina alkoi helvetilliset kuukautiset ja sunnuntaina olin jo niin kipeä, että jouduin lähtemään päivystykseen. Luulin, että alkavat vaihdevuodet ovat syynä kuukautisten poisjäämiseen, eikä mieleenkään tullut tehdä raskaustestiä, mutta niin vain olin kuudennella viikolla raskaana ja se päättyi sunnuntaina. Aiemmin tässä vuoden aikana olen ollut ilmeisesti jopa kaksi kertaa myös raskaana, mutta ne ovat päättyneet vielä aiemmin. Nyt kun tämä raskaus meni näinkin pitkälle, pitää alkaa miettimään, että jos sitten kuitenkin vielä sen ehkäisyn ottaisin. Lasta en enää taida haluta.

      Exän kanssa välit ovat kohtalaiset. Pystytään puhumaan suht’ normaalisti. Edelleen kaipaan jotain hänessä, vaikka rakastankin nykyistä miestäni aivan älyttömästi. Toivon exälle, että saisi sen lapsen ja hieman ihmettelen, ettei hän sitä ole jo tehnyt uuden puolisonsa kanssa. Siellä kuitenkin kello tikuttaa molemmilla, kun ei hekään niin nuoria ole, vaan ikä käy kohta lähellä neljääkymmentä.

      Mutta. Elämä yllättää ja niin minäkin vielä 43 vuotiaana lapsettomuustuomion saaneena onnistuin tulemaan raskaaksi. Toivo ei siis ole menetetty moneltakaan, jos minäkin voin vielä raskautua edes tähän saakka.

      Torstaina olen menossa uudelle terapeutille purkamaan mieltäni. En ole edelleenkään päässyt kaikesta yli, vaan näen painajaisia ja asiat päässäni liikaa pyörivät. Olisi pitänyt hakea jo aiemmin apua näihin ajatuksiin.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten Kiskis.
Luet parhaimillaan 15 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.