Samoja asioita käyn minäkin läpi. Tosin olen käynyt alusta alkaen hoidoissa yksin, mutta suru siitä, etteivät hoidot onnistuneet on meillä yhteinen. Tilennetta ei todellakaan helpota se, että muistutetaan mahdollisuudesta toimia sijais- tai adoptiovanhempana, ne vaativat taas ihan oman prosessinsa ja varsinkin adoptiovanhemmuus on ikäiselläni yksin elävällä naisihmisellä aika epärealistinen toive.

En osaa auttaa sinua surussasi. Sen tiedän, että suru tekee todella kipeää. Itse yritän hyväksyä sen, että tulen kantamaan sitä jollain lailla mukanani lopun elämääni.

Voimia sinulle!

Voi Kerttu! Osanotto sinne. Tulinkin tänne etsimään muita samaan aikaan hoidossa olleita ja kyselemään kuulumisia. Erityisesti kiinnostaa, miten parisuhteelle kävi, jos hoidot loppuivat tuloksettomina? Ja jos joku jaksaa avata omia parisuhteen päättymisen tarinoita, niin kuulisin mielelläni.

Kertaan tähän vähän omaa taustaa ensin. Itselläni 2 lasta, esiteinejä, edellisestä liitosta. Nykyinen mies on minua 5 vuotta nuorempi ja lapseton. Yritimme jonkun aikaa lasta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin menimme hoitoihin. Lapsettomuuden syy minun vanhat munasoluni ja alkavat vaihdevuodet. Ihan ok saaliita saatiin, munasolut hedelmöittyivät, mutteivät kiinnittyneet, paitsi yksi PAS yritti hieman ottaa kiinni, mutta ei riittävästi. Kolmannessa hoidossa ei enää saatu vastinetta, vaan munasolujen tilalla oli vain verimöykyt.

Viimeinen hoito oli lokakuussa ja tänään mieheni muuttaa luotani pois. Hän on tehnyt ratkaisun, että lähtee etsimään uutta naista ja ottaa riskin, ettei ketään koskaan löydä ja näin ollen menettää myös minut. Tavallaan ymmärrän, tavallaan en. Olen oman ruumiini antanut hänen lapsitoiveelle ja tehnyt kaiken, silti se ei riitä. Mä olen tolkuttoman vihainen ja surullinen ja mulla on niin riittämätön tunne. Puhuttiin lahjamunasolulapsestakin, mutta minun kielteisen puoleinen asenteeni, vaikka en asiaa täysin kieltänytkään, aiheutti sen, että mies ei halua edes yrittää lahjamunasolulla.

Hän lähtee kokeilemaan onneaan markkinoille. Kehtasi jopa kysyä, että otanko takaisin, jos ei onnista. Mä en tiedä mitä tekisin, mä rakastan häntä kuitenkin enemmän kuin mitään muuta ja olen rakentanut elämäni hänen varaan. Lisäksi tuntuu, että homma jäi kesken, että mä jäin kesken, kun se lahjamunasolulapsi jäi yrittämättä. Mies vähättelee minun tuntemuksiani, koska minulla on jo lapsia. Hän ei ymmärrä, että tämä sekundäärinen lapsettomuus sattuu ihan täysiä minuun ja lisäksi menetän elämäni miehen ja mahdollisuuden vielä siihen yhteen iltatähteen, josta kuitenkin olen jo vuosia haaveillut.

Mutta kuulisin mielelläni, miten muilla parisuhde on mennyt? Onko tullut ero, mietintätauko, onko palattu yhteen vai mitä on tapahtunut.

On tämä juu kamalaa. Kuulin myös, että nyt jo, vain muutama päivä eromme jälkeen, on mies jo kovasti menossa ”naisiin”. Kävi tänään hakemassa tavaroitaan, mutta vielä jäi paljon ja muutenkin joudutaan olemaan paljon tekemisissä. Luulen kanssa, että kova kiire on exällä etsiä uusi ja varmaankin sen löytää, jos ei kovin tiukat kriteerit ole.

Tuska on valtava, sanoinkuvaamaton. jouduin turvautumaan psykologiin ja lääkkeisiin, että elämästä tulee edes jotain. Mulla tosin nuo esiteinit tekee sen, että on pakko jotenkin pysyä kasassa.

Olen Kerttu todella, todella pahoillani sun tilanteesta. Mä kanssa huomasin, että hoitojen päätyttyä meidät ikäänkuin vain jätettiin. Klinikkalla vain todettiin, ettei onnistu ja suurinpiirtein potkittiin ulos, ettei meistä ole heille enää mitään hyötyä. Siinä sitten oltiin puulla päähän lyötyinä ja ihmeteltiin, että mitä nyt. No näin tässä kävi. Olisi kyllä ihanaa löytää jotain juttuseuraa tähän oloon.

Hei Kerttu ja Kiskis, Voimia kovasti teille molemmille toivon.

Kiitos Kerttu, että aloitit tämän ketjun. Tärkeää, että olisi ”näkyvillä” tämäkin, ettei kaikilla hoidot tuota toivottua tulosta ja ennen kaikkea, että toisetkin saman kokeneet tänne löytäisivät. Onhan meitäkin lukuisia, jotka eivät hoidoillakaan saa/saaneet lasta. Itsekin mietin ketjun aloittamista, mutten sillon syksyn olossa jaksanut ja epäilin sitäkin, löytäisikö tätä kukaan kohtalotoveri.

Tosi rankat tilanteet teillä, kun samassa rytäkässä vielä parisuhdekin meni. Riski siihen onkin varmasti kohonnut näissä rankoissa vaiheissa. Meillä suhde on säilynyt, mutta aiemmin olemme käyneet toisenlaiset rankat vaiheet parisuhteessa. Yhdessä olemme olleet yli 15 v. ja yli 10 v. sitten ero oli väistämätön, mutta ihme tapahtui siinä mielessä, että palasimme puolen vuoden jälkeen yhteen ja sen jälkeen emme sellaiseen umpikujaan ole joutuneet. Yhteenpaluun jälkeen sitten ehkäisy jätettiinkin pois ja sitten tuli ahdistuksen sävyttämiä ja riitaisiakin vuosia ja jahkailua hoitoihin lähtemisestä. Hoidoissa sitten kului pari vuotta. Parisuhteen kannalta meillä on ollut vaikeammat vaiheet aiemmin ja hoidot pikemminkin lähensivät, ainakin henkisesti.

Nyt sitten yritetään jatkaa elämää kahdestaan, ei tullut meistä vanhempia. Syksyllä viimeisen yrityksen päättyessä negaan tipahdin aika syvälle. Tunteet jysähti voimalla, lohduton suru ja pettymys, lapsitoiveesta luopumisen tuska. Itkua riitti. Hoidoissa kuitenkin oli edes pieni toivo olemassa, lapsettomuuden lopullisuus sattui. Olin uupuneempi kuin koskaan aiemmin. Töissä sinnittelin, mutta räpiköiden. Meillä oli klinikalla loppukeskustelu ihan hyvässä hengessä. Sitä ennen otin keskusteluapua vastaan ja olen harvakseltaan jatkanut. Iso koko elämää myllertänyt kriisi tämä on ollut.

Nyt tuntuu, että pahin on takana. Välillä on jo parempi olo ja helpompi hengittää. Tuntuu, että olisi heräämässä jostakin vuosien sumusta. Enää ei ole niin tuskallistua altistua joka puolella ja jatkuvasti asioille, jotka nostavat lapsettomuuden kivun pintaan. Olen päästämässä irti hoidoista ja tästä erittäin uuvuttavasta elämänvaiheesta. Loppukeskustelussa lääkäri laittoi meitä miettimään yksityisellä jatkamista. Silloin tuntui, etten siinä olossa kykene asiaa ajattelemaan. Nyt tuntuu, etten vaan enää pysty, enkä halua käydä enää yhtään hoitoa läpi, altustua jälleen sille kaikelle psyykkiselle ja fyysiselle, mitä siihen liittyy, kun olen vähitellen pääsemässä vähän eteenpäin selviytymisessä. Ei kiitos yhtäkään epäonnistunutta hoitoa enää. Mieluummin yritän toipua tästä kaikesta ja nähdä elämän mielekkyyden ilmankin lasta. Elämässä on paljon hyvää, kunhan pahimmista kriisistä selvittyään sitä kykenee näkemään ja kokemaan, yritän tähän luottaa. Lapsettomuus tulee toki seuraamaan aina, mihinkäs siitä voisikaan päästä, mutta sitä toivon, että rauhallisemmin sen kanssa pystyisin elämään. Sekin on lohduttanut, kun muistaa, että on toisiakin saman kokeneita (vaikka suurinta osaa hoidoilla voidaankin auttaa), mm. pari blogia luin tuloksettomista hoidoista ja selviytymisestä. Huomenta Suomessa oli viime viikolla myös pariskunta, joka ei hoidoilla biologista lasta saanut.

Lämpöisiä ajatuksia ja jaksamista teidän kriisivaiheisiin ja niissä selviytymiseen. Elämä on todellakin epäreilua ja laittaa meidät kyllä näissä asioissa ihan kohtuuttomiin tilanteisiin.

No niin. Nyt tässä kävi niin, että mieheni muuttikin jo uuden naisen luo. Oman ikäisensä, joten hän sai 5 vuotta lisäaikaa. Mä olen niin totaalisen rikki, vaikka tavallaan ymmärränkin miestä, siis ex-miestä. Haluan hänet takaisin!

Voi Kerttu. Tilanteesi on niin samankaltainen.

Mieheni tosiaan muutti reilu kaksi kuukautta sitten toisen naisen luo, yhteisen tuttavamme luo ja herranjumala, että se loukkasi minua. Tämä pari kuukautta on ollut elämäni karmeinta aikaa ja olen edelleen sairaslomalla siksi, että jouduin turvautumaan lääkkeisiin pahan ahdistuksen ja paniikkikohtausten vuoksi ja ammattini vuoksi, en voi lääkityksen alaisena olla töissä. Toisaalta tämä lomailu on tehnyt ihan hyvää, kun on saanut olla ja tehdä mitä haluaa. Lääkkeet taas ovat tasapainottaneet mieltä ja välillä on jopa ihan ok olla. Kaipuu miestä kohtaan on aivan hirvittävä ja välillä jopa roikun hänessä niin, että jälkeenpäin hävettää.

Hänellä ja uudella naisella suhde jo ehti kaatuakin ja eipä se ihme ollutkaan. lihan meillä mm seksiä koko tuon toisen suhteen ajan ja meillä on edelleen hyvin vahva side. Mies kuitenkin sanoo olevansa päätöksestään varma ja siinä aikoo pysyä, eikä palaa kuulemma luokseni. Mä hänet haluaisin vain takaisin, ikävä on karmea ja olen valmis antamaan anteeksi kaiken ja jatkamaan.

Kyselen vain itseltäni, että mitä pahaa olen oikein tehnyt, että ansaitsen tällaisen tuskan sisälleni? Työterveyslääkärin mukaan tämä on erittäin haitallinen ajattelutapa ja tämän vuoksi sain diagnoosin reaktiivinen keskivaikea masennus, Sillä nyt mennään sitten. Surullista, että tähän päädyttiin.

Olen paljon pohtinut sitä, että jos mieheni päättäiskin tulla takaisin, niin lähtisinkö sitten niihin lahjamunasoluhoitoihin, jotka tuntuivat niin vierailta. Kyllä lähtisin.

Yritän taas poiketa tänne jossain kohtaa lukemaan kuulumisia ja päivittämään omia ajatuksiani. Kevätkin pikku hiljaa tekee tuloaan, jospa se vähän piristäisi mieltä.

Yksinpuhelua tämä on, mutta yritän purkaa ajatuksiani tänne ja toivottavasti kuulisin myös muista samassa tilanteessa olevista.

Viimeisestä puntiosta on vuosi. Itkettää edelleen se ajatus ja ne muistot. Enpä olisi silloin vuosi sitten osannut aavistaa, missä tilanteessa nyt olen. Olen onneksi päässyt lopullisesti exästä eroon, vaikka hänellä ei kauhean vahvasti tunnu menevän. Katkera ja vihainen hän on ja nimenomaan minulle, jota kovasti ihmettelen. Kaikesta syyttää minua ja jotenkin on saanut käännettyä koko suhteemme onnettomaksi ja rakkaudettomaksi, mikä ei pidä paikkaansa. Edelleen ollaan satunnaisesti pakosta tekemisissä jo yhteisen harrastuksen ja ystäväpiirin kautta ja ne kohtaamiset harvemmin päättyy hyvin. Ex-miehellä on ollut muutama seurustelusuhde minun jälkeeni, mutta ne ovat kaikki kaatuneet. Pari kertaa hän on minulle itkenyt, että haluaisi minut takaisin, mutta se on jo mahdotonta. En voi häneen enää luottaa, enkä missään nimessä enää haluaisi alkaa sitä lahjamunasolulasta tekemään. Toivottavasti kukaan ei pahastu, mutta koen, että oli onni, että sitä lasta ei lopulta tullutkaan.

Tapasin tuossa toukokuussa erään miehen ja olemme tässä nyt seurustelleet muutaman kuukauden. Hän on aivan ihana ja olenkin todella rakastunut ja onnellinen. Ehkä jopa onnellisempi kuin koskaan. Hänellä on lapset tehtyinä, joten siitä ei tule ongelmaa. Elämä sitten kuitenkin järjestyi ja nyt on hyvä olla. Toki kaipaan monia asioita entisestä elämästäni ja olen vihainen exälleni siitä tavasta, miten hän minut jätti. Näin on kuitenkin nyt hyvä ja näin sen ilmeisesti kuuluikin mennä. Toivottavasti ex löytää onnensa ja saa sen lapsen, jonka vuoksi noin rajuja päätöksiä elämässään teki. Hän on kuitenkin iso osa elämääni ja aina minulle rakas.

En tiedä onko tässä nyt mitään järkeä tänne ajatuksiaan enää purkaa, mutta toisaalta, saa täältä käydä tunnustelemassa ajatuksia ja jos vaikka jollekin saman läpi käyvälle, olisi jotain iloa.

Hoidoista tulee ihan kohta 2 vuotta. Elämä on muuttunut radikaalisti ja paljon parempaan suuntaan. Vaikka jossain kohtaa tuntui, että elämä ei enää voita, niin nyt voin sanoa olevani erittäin onnellinen. Olemme uuden mieheni kanssa olleet yhdessä reilun vuoden ja itseäni välillä aivan pelottaa se rakkauden tulva, mitä häntä kohtaan koen. Olen myös päässyt taas tekemään asioita, joita en edellisen puolison kanssa pystynyt tekemään.

Lisäksi olen hedelmällisempi kuin aiemmin. Juuri tällä hetkellä toivun keskenmenosta. Lauantaina alkoi helvetilliset kuukautiset ja sunnuntaina olin jo niin kipeä, että jouduin lähtemään päivystykseen. Luulin, että alkavat vaihdevuodet ovat syynä kuukautisten poisjäämiseen, eikä mieleenkään tullut tehdä raskaustestiä, mutta niin vain olin kuudennella viikolla raskaana ja se päättyi sunnuntaina. Aiemmin tässä vuoden aikana olen ollut ilmeisesti jopa kaksi kertaa myös raskaana, mutta ne ovat päättyneet vielä aiemmin. Nyt kun tämä raskaus meni näinkin pitkälle, pitää alkaa miettimään, että jos sitten kuitenkin vielä sen ehkäisyn ottaisin. Lasta en enää taida haluta.

Exän kanssa välit ovat kohtalaiset. Pystytään puhumaan suht’ normaalisti. Edelleen kaipaan jotain hänessä, vaikka rakastankin nykyistä miestäni aivan älyttömästi. Toivon exälle, että saisi sen lapsen ja hieman ihmettelen, ettei hän sitä ole jo tehnyt uuden puolisonsa kanssa. Siellä kuitenkin kello tikuttaa molemmilla, kun ei hekään niin nuoria ole, vaan ikä käy kohta lähellä neljääkymmentä.

Mutta. Elämä yllättää ja niin minäkin vielä 43 vuotiaana lapsettomuustuomion saaneena onnistuin tulemaan raskaaksi. Toivo ei siis ole menetetty moneltakaan, jos minäkin voin vielä raskautua edes tähän saakka.

Torstaina olen menossa uudelle terapeutille purkamaan mieltäni. En ole edelleenkään päässyt kaikesta yli, vaan näen painajaisia ja asiat päässäni liikaa pyörivät. Olisi pitänyt hakea jo aiemmin apua näihin ajatuksiin.