Minua vituttaa perheelliset ystäväni. Sanotaan nyt ihan suoraan. Vituttaa. Ärsyttää. Koen katkeruutta ja kateellisuutta.

Olen itse lapsettomuushoitojen keskellä, jotka näyttää epätoivoisilta. Parhaat ystäväni ovat perheellisiä ja olen auttamatta jatkuvasti ulkopuolinen. Minut kutsutaan kyllä mukaan, silloin harvoin kun perheelliset saavat kalenteristaan tilaa raivattua, mutta kauppaan kuuluu aina jonkun lapsi. Joku mukula pyörii aina jaloissa ja keskustelu kääntyy vähä väliä lapsiin.

Ja kyllä minä sen ymmärrän. Kun olet lasten kanssa 24/7 niin vaikea sitä aihetta on vältellä kun jutellaan, enkä sitä edellytäkään. Mutta ei se poista sitä faktaa että tuntuu kuin kutistuisin kymmenen senttiseksi puutarhatontuksi joka seuraa keskustelua ulkopuolelta aina kun lapsista puhutaan. Ei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Nyökyttelen ja yritän heittää jotain muka-kiinnostunutta kommenttia väliin. Tämän takia olen alkanut vetäytyä kauemmas ystävistäni. Tietoisesti. Yritän suojella itseäni silläkin uhalla että menetän ainoat ystäväni, joiden vika tämä ei ole alkuunkaan.

En voi välttää ajattelemasta että meidän välillä on nyt uudenlainen kuilu. Perheelliset ystäväni eivät sitä varmasti näe, eivätkä asiaa edes ajattele, mutta itse ajattelen sitä joka päivä. monta kertaa päivässä. En halua enää osallistua kokoontumisiin ja illanviettoihin joissa on lapsia, ja ainahan heillä niitä on. Tuntuu, että sen sijaan että minulla aiemmin oli ystäviä, nyt minulla on tuttuja joilla on omat perheet ja minä roikun heidän helmassa kiinni ja haikailen sen perään kun oltiin vielä samanarvoisia. Nyt ollaan vain minä ja äidit.

He tietävät että en voi saada lapsia, mutta eivät ymmärrä. Eivät pätkääkään. Olen sanonut aiemminkin, että en mielelläni osallistu näihin perheiden kokoontumisiin, mutta he eivät ymmärrä miksi, loukkaantuvat ja pitävät minua varmasti ihan itsekkäänä ihmisenä. Varmasti olenkin, mutta olen niin helvetin väsynyt siihen tekohymyyn. Olen vuosikausia hengaillut heidän lapsiperheiden joukossa sydän palasina. Miettinyt että saankohan koskaan omaa. Pyöritellyt silmiä kun he valittavat väsymystään. Katkaissut illanvieton lyhyeen, kun heidän lapset on menneet nukkumaan. Katsonut laimea hymy naamaan liimattuna kun muut heijaa vauvoja syleissään ja lapset juoskentelee jaloissa samalla kun itse on pumpattuna täyteen hormoneja hedelmöityshoidoista ja edelleenkään kohtu ei suostu tekemään sitä ainoaa asiaa mitä sen pitäisi: pitämään solupallo sisällään.

En ole kavereilleni kertonut, että olen hoidoissa. Tuntuu kuin yrittäisi miljonäärille kertoa, että ei ole rahaa leipään, mutta ei myöskään halua almuja. Tiedän että he varmasti ymmärtäisivät paremmin ja osaisivat suhtautua, mutta en kaiken tämän keskellä jaksaisi enää niitä ”noh, joko tärppäs”-tiedusteluja. En halua että kukaan tietää, niin ei tarvitse kertoa epäonnistuneensa.

Viime aikoina on tuntunut sille, että haluaisin ystävän joka ei halua tai voi saada lapsia, jotta ei tarvitsisi enää kuulla sitä hirveää uutista kun taas joku kertoo että ”oon raskaana” ja minä jään taas ulkopuolelle, lapseton minä.

Ja tästä puheen ollen.

En ole koskaan tajunnut, kun lapsettomuudesta kärsivä sanoo että ”tottakai olen iloinen heidän puolestaan” kun joku ystävä pamahtaa taas paksuksi. Paskapuhetta. En ole iloinen. Omat tunteeni vyöryy ylitseni kuin hyökyaalto ja hukuttaa alleen kaiken rationaalisuuden. Kateus iskee kuin puukko mahaan sillä sekunnilla, kun taas pärähtää jonkun toisen ultraäänikuva naaman eteen. Jos joku näkisi sillä hetkellä minun feikatun hymyn taakse niin siellä makaisi mustelmilla olevan ihmisen kuvatus oman paskansa keskellä, joka huutaa ja kiljuu kivusta. Hakkaa itseään nyrkeillä mahaan ja karjuu itselleen, että miksi näin saatanan hyödytön ihminen on edes syntynyt tälle planeetalle, kun ei saa edes sitä tavallisinta asiaa aikaiseksi, lasta. Sen sijaan yritän tikistää jonkun lattean ”Voi onnea paljon”-kommentin ja esitän iloista.

Siinäpä viimeiset 15-vuotta elämästäni: esitän iloista.