Yritin tätä miehelleni selittää eilen, vähän heikoin tuloksin. Eilen kun tuli taas selväksi, että jälleen yksi hoitokerta epäonnistui, oli tunteet aika pinnassa. Huomasin ajattelevani, että enhän minä ole oikea nainen ollenkaan jos en edes pysty lisääntymään. Tilannetta ei yhtään helpottanut että mieheni veljen huumori ilmenee toisten ihmisten mollaamisena, eilen kohteena oli minun hiukset…no tätä tehdään puolin ja toisin, mutta nyt yhtäkkiä se huulenheitto saikin mut tuntemaan itseni vähemmän naiseksi kuin koskaan aiemmin. Mikä on siis minun olemassaoloni tarkoitus, naisena? Mistä sen sitten tietää, että olen nainen, jos en voi saada lapsia ja muutenkin olen usein ”yks jätkistä”? Tunnen myös pohjatonta surua siitä, että mieheni exän lapset käyvät anoppilassa hoidossa. Tunnen jotain katkeruutta siitä, että joku toinen on onnistunut tuomaan lapsia siihen perheeseen, en minä. Vaikka siis nämä lapset eivät ole miehelleni tehtyjä, mutta se nyt on sitten jo toinen tarina.

Pointti on se, että mikä on mun arvoni, jos en voi tuottaa lapsia ja lapsenlapsia? Mikä minä olen, jos en voi olla äiti? Miten minua voi kukaan arvostaa? Tunnetteko te muut tällaisia tuntemuksia? Miten näitä tuntemuksia käsittelette?