Etusivu Keskustelu LAPSETTOMUUS Lapsettomuus vei elämän merkityksen

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #34072
      Linnea
      Osallistuja

      Hei Hoitaja! Eihän se tietenkään lohduta, mutta tiedät että minä tiedän että sinä tiedät että tiedän miltä sinusta nyt tuntuu. Pettymys on todellakin liian mieto sana. Suru on valtava ja kokonaisvaltainen – suru on jopa erittäin fyysinen kipu. Kun ei ole edes tietoa siitä, muuttuuko tilanne koskaan. Ehkä voisi sanoa myös, että minuus hajoaa. Minuus ja haave siitä, mitä haluaisi olla, hajoaa. On rakennettava uusi minuus. Niin, että olenkin puoliso/ sisko/ serkku/ täti/ kummi tms. En ole äiti. Kukaan ei koskaan sano minulle sanaa äiti. Kummilapset eivät täytä tätä surua kuin murto-osan.
      Siksi, vaikka se tuntuu raskaalta, tee kaikkesi, mitä vielä voit, jotta tulisit raskaaksi. Jotta voit sitten tulevaisuudessa hengittää vapaasti, että kaikki tuli tehtyä ja on helpompi hyväksyä mahdollinen loppuelämä lapsettomana. Mutta todella toivon sydämestäni, että sinä tulet äidiksi.

      Lämpöisiä voimaannuttavia ajatuksia sinulle sinne jossain 🙂

      -Linnea-

    • #34066
      Hoitaja
      Osallistuja

      Inseminaatio ja ICSI takana. Eilen raskaustesti jälkimmäisestä negatiivinen. Kiukuttaa, suruttaa, tekee mieli käpertyä peiton alle sikiö-asentoon päiviksi. Mutta töissä on käytävä ja elämän jatkua. Tunne, että kaikilla läheisillä on jälkikasvua eikä kukaan ymmärrä. ”Ikävää, ettei tulos ollut odotettu. Kurja pettymys”: läheisen sanat kaikuvat korvissa. Pettymys on nakkikeitto, kun toivoit lohikeittoa. Tämä on paljon kokonaisvaltaisempaa.

      Miehellä on toivoa, minä haluaisin luovuttaa. Tämä on henkisesti niin raskasta, että olisiko helpompaa hyväksyä lapsettomuus kuin hakata päätään seinään aina uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten aiemmin kirjoitettu: kummilapset ja ystävirn lapset eivät tätä tyhjiötä täytä. Mutta hajoaako minuus tässä prosessissa?

    • #33665
      sixfeet
      Osallistuja

      Onko keskustelupalstalla mahdollista kertoa omasta lapsuudesta ja siitä missä on asunut ilman omia vanhempia lähes koko lapsuuden?
      Meneekö keskustelu siis sivuraiteelle varsinaisesta palstan tarkoituksesta?
      Tarkoitan lastenkodin vuosista.

      vastaisiko joku minulle mitä mieltä olette ajatuksesta?

    • #33661
      Linnea
      Osallistuja

      Hei Hoitaja!

      Tuo on niin totta, että jokainen on oman päänsä sisällä yksin. Se suru on niin valtava, ettei sitä oikein osaa edes kuvailla. Ja aina se äitienpäivänä nostaa päätään. Ja olen tajunnut, että minun kohdalla näin tulee varmaan käymään joka ikinen äitienpäivä hautaan asti. Minä romahdan – hetkellisesti. Tulevina vuosina, kun ystävistä tulee jo mummoja, minä tulen viettämään äitienpäivät ilman lapsia ja lapsenlapsia… tuska vaan jatkuu. Mutta tämä koulu on sellainen koulu, joka opettaa jaksamaan ja tekee ihmisestä vahvan, pakko vaan jaksaa vaikka elämä lyö nyrkillä päin naamaa.

      Onneksi sinulla on mies, joka tukee. Ja ystäviä. Ja kun et miettisi liikaa, että kello käy kello käy, niin kehosi ei olisi niin stressitilassa, hoitojen onnistumisprosentti kasvaa. Sulla on aikaa oikeasti vielä monta vuotta tulla raskaaksi. Läkärit lohdettelivat minua aina, että heillä on ollut paljon asiakkaita, jotka ovat tulleet IVF-hoitojen avulla raskaaksi jopa 45-vuotiaina. Toivo elää niin kauan kuin hoitoja tehdään.

      Voimia! ❤

    • #33660
      Hoitaja
      Osallistuja

      Kiitos Linnea!

      Äitienpäivänä jotenkin romahdin totaalisesti. Pari päivää meni toipuessa, lopullisen uupunut olo. Nyt on taas lähellä ”normaalia”, vaikka silti näen IVF-hoidot lohduttomana.

      Ikää 41-vuotta, kuvitelma ettei yhtään päivää yli 30v. Kello tikittää. Kuvitelma, että tuo elämä mitä vaan niin se pistää minut korkeintaan polvilleen katosi keskenmenon myötä. Siinä makasin alastomana selälläni varmaan kuukauden. Tiedottomana kävin töissä ja tein parhaani, kotona sai kaikki jäädä. Jokaisella on kai jokin mitä ei kestä.

      Mieheni tukee, ottaa syliin kuin pienen lapsen. Mutta jokainen on oman päänsä sisällä yksin. Onneksi silti on taustajoukot. Sitten kun vihdoin kömpii sieltä kuilustaan ylös, ovat he korvaamattomia.

      Täällä olen kohdannut voimakkaita naisia, joilla on voimia jatkaa vaikka elämä hakkaa ilmat pihalle. Kunnioitan 🙏

    • #33659
      Linnea
      Osallistuja

      Hei taas!

      Hoidot ovat erityisen rankkoja naiselle, jonka elimistö laitetaan sekaisin hormoneilla. Jotenkin tätä kautta ehkä ymmärrän hieman, miksi miehet eivät välttämättä koe hedelmöityshoitoja niin syvällisesti. Meidän naisten sisuksia kaivellaan niin fyysisesti kuin henkisestä ja tarvitsemme silloin erityisen paljon tukea. Itse koin, että mieheni oli hyvä tuki, mutta silti ne suuret itkut itkin minä, hän pystyi ylittämään keskenmenot ”kevyemmin” vaikkei ilman surua hänkään päässyt. Uskon, että vaikka on pimeitä hetkiä, sinulla ”Hoitaja” on vielä paljonkin toivoa, kun sinulla hoidot ovat vielä menossa. Valo löytyy vielä, jos ei lapsen muodossa niin jossain muussa merkityksessä. Pakko uskoa näin, muuten ei jaksa. Kai tämä on ikuisuuden kestävä polku, kun yrittää löytää elämälleen merkitystä. Äitienpäivän aikoihin se konkretisoituu. Mutta, eilisestäkin selvisin, jee!

      Voimia!

    • #33658
      Hoitaja
      Osallistuja

      Kiitos vertaistuesta!
      Löysin 5 vuotta sitten vihdoin ihmisen, jonka kanssa halusimme molemmat lasta. Jätimme heti ehkäisyn pois. Kaikki vastuu asian etenemisestä on kuitenkin ollut minulla. En ole vihainen, vaikka välillä toki koko maailmalle. Vuosi sitten sain ensimmäisen keskenmenon. Nyt vihdoin suostuin IVF-hoitoihin, kun kaikki muut keinot on käytetty. Se soti ajatusmaailmaani vastaan. Keskenmenon jälkeen tämäkin tuntuu vain siltä, että ronkitaan turhaan sisuskalujani. En näe valoa tunnelinpäässä.

      Äitienpäivä on joulun lisäksi vuoden kamalin päivä: masentaa, vatsaa vääntää, oksettaa, ahdistaa, koen olevani todella yksin. Jouluna sentään ollaan mieheni kanssa molemmat surullisia.

    • #33657
      Linnea
      Osallistuja

      Hei!
      Tunnen teitä kohtaan niin paljon myötätuntoa.
      Oma tilanteeni on se, että ikä lähentelee jo 50 vuotta ja karmea totuus on ollut pakko niellä, itkujen kera – että olen ikuisesti lapseton. Myös minä olen miettinyt, että mihin ihmeeseen se elämä meni, miksi odotimme liian kauan lapsen yrittämistä. Niin kauan, että se olikin jo myöhäistä. Olen pelännyt katkeroitumista. Kaikesta kokemastani huolimatta, en koe, että olisin katkera. Minulla on elämässä paljon kummilapsia, tyydytän hoivaviettiäni ja äitiyden kaipuuta olemalla mahdollisimman paljon heidän kanssaan. Silti erityisesti näin äitienpäivän alla kaikki väkisin nousee pintaan ja sunnuntaina tekee mieli vaan vetää peitto korviin ja pysyä siellä.
      Minun munasolut olivat niin huonolaatuisia, ettei raskaaksi tuleminen onnistunut. Aloitimme IVF-hoidot, itse asiassa teimme ne kahteen kertaan, kahden eri luovuttajan munasoluilla. En jaksa muistaa enää edes kuinka monta kertaa minuun istutettiin luovuttajanaisen munasolu. Keskenmenoja tapahtui myöskin niin usein, että olen jo seonnut laskuista. Lopulta vauvan kaipuussa olisin ollut valmis kokeilemaan raskaaksi tulemista lahja-alkiolla. Tästä keskustelimme pitkään mieheni kanssa. Hänellä meni raja siinä, hän halusi olla lapsen biologinen isä. Täysin vieraiden ihmisten lasta hän ei halunnut. Joten siihen leikkiin emme enää lähteneet. Rahaakin tähän kaikkeen paloi yhden auton verran. Minä kävin jo omat kipuiluni ja itkuni aikanaan, kun jouduin hyväksymään sen, ettei minun munasoluista enää mitään tule ja vaikka olisin saanut lapsen, siinä ei olisi ollut ns. minun perimää yhtään. Hoitojen edetessä asia alkoi tuntua täysin luonnolliselta, minunhan se vauva olisi ollut vaikka olikin nuoren ja terveen naisen lahjoittama.
      Kaikkineen hoidot ja koko prosessi kesti viitisen vuotta. Välillä pidettiin pitkiä taukoja. Edelleen sisälläni on tyhjä aukko, mitkään kummilapset eikä ystävien lapset sitä voi täyttää. Edelleen äitienpäivänä elämä mustenee. Edelleen, kun työkaverit puhuvat kahvipöydässä lapsistaan, sydämeni itkee verta, edelleen kun ystävät kehuvat, mitä ovat saaneet äitienpäivälahjaksi, maailmani mustenee, edelleen kun kuulen miten muut ovat viettäneet perhejoulua, tekee mieli kuolla. Mutta kuitenkin, tämä on minun elämää ja näiden surujen kanssa pitää vain elää. Ja kumma kyllä tässä joka päivä henki pihisee. Ja kun joulun viettää puolison kanssa etelän auringossa, ei perhejoulut hetkauta mitenkään. Ja kun ystävät raivoavat ja väsyvät uhmaikäisten ja murkkuikäisten lastensa kanssa, minä voin töiden jälkeen oikaista sohvalle ja ottaa päikyt. Minun aika on minun aikaa. Minulla on lupa elää itselleni.
      Voimia teille kaikille ja lämpöisiä ajatuksia! Tämä on erittäin syvä suru, minkä kanssa me lapsettomat joudumme elämään. Ja tämä suru ei yleensä näy muille.

    • #33655
      Tiinanen
      Osallistuja

      Hei!
      Kuulostaapa tutulta.
      Tässä juurikin käyn taistelua klinikan kanssa joka tuntuu oikein haluavan päästä minusta eroon. ELi olen niin vanha, että minusta tuntuu, että en ole enää hyvä asiakas ja he vain jankkaavat prosenteista ja että pitäisi siirtyä lahjasoluihin.
      En ole valmis luovuttamaan siitä, että saisin oman lapsen. En ymmärrä miten voisin luovuttaa vaikka pakko olisi. Oksettaa, itkettä, vituttaa.
      Mieheni on NYT herännyt asiaan ja on sitä mieltä, että hoidot on kalliit ja voidaan alkaa urakalla yrittämään luomuna. Voi jösses. Olisi keksinyt asian 10 vuotta sitten. Koko ajan olen saanut pakottaa hänet KAIKKEEN. IVF hoitoihinkin piti lähteä aikaisessa vaiheessa, koska toinen ei vain jaksanut yrittää eikä oikeastaan halunnut lasta tai ”ihan sama”. Nyt sitten saa hänelle koittaa selittää, että ei se enää onnistu, hölmö.
      Pelkään, että katkeroidu ja alan vihaamaan häntä. Lisäksi hän ei ole osallistunut mihiknkään maksuihin vaan olen nekin hoitanut yksin.
      Mietin jo kuinka voin antaa itselleni anteeksi, että annoin ajan kulua ja pilasin itse oman elämäni.
      Tuntuu, että vihaan kaikkea.
      Ajattelin vielä puskea yhden hoidon läpi. Vaikkei tee enää mieli edes mennä klinikalle, kun tuntuu, että pakotetaan kalliisiin alkiodiagnostiikkoihin (koska on ”resurssien tuhlausta pakastaa näin vanhan naisen kromosomivirheisiä soluja”).

      Puuh! Olipas purkaus. Ja lisää ja paljon rumemminkin voisin sanoa 😀

      Mutta, siis, ymmärrän sinua erittäin hyvin. Enkä ikävä kyllä osaa tässä omassa raivossani nyt sanoa mitään rakentavaa. Minusta itku ja viha ovat sallittuja. Toivotaan, että löytyisi keinoja jatkaa jotenkin eteenpäin.

      Itseäni auttavat ne tuttavat, jotka eivät tiedä tilanteestani. Heidän seurassaan voin teeskennellä ja unohtaa kaiken hetkeksi. Ikäänkuin puhdas pöytä…

    • #33639
      Expired Woman
      Osallistuja

      Hei kaikki,

      Itselleni lapsettomuudessa (joka näyttää jäävän lopulliseksi) on ollut vaikeinta kokemus siitä, että koko elämän tarkoitus (sellaisena kuin minä sen olen ajatellut) on hävinnyt.

      Ajattelen, että perheen perustaminen, lasten saaminen ja kasvattaminen sekä suvun jatkaminen olivat tähän asti elämäni ainoa suuri tavoite.

      Nyt lapsettomuushoitojen ja monen vuoden yrittämisen jälkeen näyttää että olen jo liian vanha tulemaan omilla soluilla raskaaksi, eikä toisten, minulle tuntemattomien naisten solujen käyttäminen tunnu oikealta. Kaiken surun, itkun, epätoivon, katkeruuden ja raivon jälkeen pahinta on se että on menettänyt elämän merkityksen, ja samalla kyvyn iloita ja nauttia elämästä. Elämäni tuntuu nyt vain turhalta olemassaololta, ja kaikki haaveet ja unelmat ovat kuolleet. Loppuelämä lienee siis tyhjää ja pinnallista elossa värjöttelyä. Elämässä ei ole enää suuntaa eikä mieltä.

      Lisäksi vaivaa katkeruus miestäni kohtaan, joka sanoi aina haluavansa lapsia, mutta ei kuitenkaan suostunut alkaa yrittämään lasta ennenkuin olin jo aivan liian vanha tulemaan raskaaksi. Kaduttaa, että jäin aikoinani suhteeseen, ja halusin kai vain uskoa hänen sanoihinsa, ja siihen että asian lykkääminen ei ole niin paha juttu. Olisi pitänyt kuunnella itseä, ja tehdä ajoissa asiasta kynnyskysymys. Nyt on liian myöhäistä. Avioero edessä siis varmaan myös.

      Onko muilla samankaltaisia kokemuksia lopullisesta lapsettomuudesta? Kaipaan vertaistukea lohduttomuuteeni. Harmi vain että lähialueella ei ole lopullisesti lapsettomille live-vertaistukea. Sitä todella tarvitsisin.

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.