Hei!
En voi tietysti vastata mieheni sanoin, mutta voin kertoa sinulle meidän tarinaa. Miehelläni todettiin syöpä 2010, jolloin sukusoluja talletettaessa huomattiin, että niitä ei ole. Tämä oli kova paikka ja mieheni käsitteli sitä silloin. Itselläni jäi taka-alalle, koska paraneminen oli tärkeämpää. Silloin mieheni oli sitä mieltä, että ei koskaan luovutettuja sukusoluja. Kyllähän se tuntui miehisyyden menettämisestä. Asia tuli meille ajankohtaiseksi kaksi vuotta sitten. Silloin miehelleni tehtiin myös kivesbiopsia, jossa todettiin sertoli cell only -syndrooma. Siittiöiden puuttuminen voi siis olla myös synnynnäistä ja rankat syöpähoidot sinetöivät tilanteen.
Tässä vaiheessa lahjasolujen käyttö oli minulle kovempi pala. Olen aina haaveillut perinteisestä perheestä. Aikaa kului, ajatuksia vaihdettiin, itkettiin ja surtiin. Mieheni on kuitenkin ollut sitä mieltä, että hänelle on tärkeää, että lapsessa on edes minun geenit. Hän oli mukana inseminaatiossa ja saa olla koko ajan mukana lapsen kasvaessa ja kehittyessä. Olemme päättäneet olla avoimia ja kertoa asiasta lapselle.
Toki meitä molempia mietityttää esim.teini-iän huudot ’et ole minun oikea isi’, mutta niihin valmistaudutaan jo nyt henkisesti. Ulkonäkö asiaa ollaan myös pohdittu, mutta ajan mukaan se on jäänyt taka-alalle. Lapsi on oma joka tapauksessa 🙂 meillä siis nappasi ensimmäisestä inseminaatiosta ja nyt menossa viikot 9+1. Tulevasta en tiedä, mutta uskon, että mieheni kiintyy lapseen ja rakastaa, omahan se on. Näin voin jo päätellä onnen kyyneleistä varhaisultrassa, kun nähtiin 7mm kokoinen ihmisenalku sydän sykkien.
Helminauha keskustelusta on asiaa enempi. Voisin koittaa joskus, jos tuo parempi puolisko haluaisi tähän ajatuksiaan tarkemmin kertoa:)
Tsemppiä!
toimesta.
