Etusivu Keskustelu LAPSETTOMUUS Odottamisen odotuksen tuska

Tämä aihe sisältää 6 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eve90 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten.

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Asc
  • Julkaisija
    Viestit
  • #27159

    Iina90
    Osallistuja

    Heippa! Ollaan mieheni kanssa yritetty lasta 2 vuotta. Tutkimuksissa käyty ja kummassakaan ei MITÄÄN vikaa. Miehen siittiöt priimaa kaikin puolin. Minulla melkeen kellontarkka kierto, ovulaatio joka kk. Ylipainoa hieman, mutta ei paljoa. Oon muuttanut ruokavaliota, tehnyt puhdistuskuureja (jotta olisin optimaalisempi kasvualusta), käytän laadukkaita ravintolisiä, olen muuttanut elämääni vähemmän stressaavammaksi, yrittänyt tosissaan raskautua, unohtannut koko homman.. mitäköhän vielä? Kaikkeni olen tehny. Lääkärit on hyvin optimistisia onnistumisemme suhteen.

    Takana 2 inseminaatiota, 0 raskautta. En ole edes yrittänyt raskautua, ei aikaisia keskenmenoja, ei mitään. Eilen perjantaina kävin kolmannen inssin ultrassa ja maanantaina olisi toivottavasti toimenpide, jos ovulaatio ei ehdi karata jo viikonloppuna. Eilen sain jonkun hermoromahduksen. Uskoni raskautumiseeni on jo miinuksella. Mieheni ja lääkärit hehkuttavat hyviä mahdollisuuksia ja uskoa raskautumiseen. Minä en jaksa uskoa enää hetkeäkään.

    Olen vihainen ja pettynyt. Tämä on epäreilua. Olen kyllästynyt levittelemään haarojani milloin kenenkin lääkärin työpöydälle. Minusta tuntuu kuin olisin joku työkone. Liukuhihnalta lääkärin huoneeseen, housut pois, haarat auki, vaatteet päälle ja ulos. Säännöllisesti, kuukausittain. Ihan sama olenko yrittänyt kaikkeni ni palkintoa ei heru. Kaiken pitäisi olla raskautumisen puolella, mutta en raskaudu. Miksi en? Epävarmuus on hirveintä.

    Olen pohjimmiltani hyvin elämäniloinen ja positiivinen ihminen. Tähän asti olen tsempannut itteeni millon milläkin tsemppilauseella ja kannustavilla ajatuksilla. Joo, voi olla, että vauvan ei ole tarkoitus tulla vielä. Mutta miksi biologinen kelloni alkoi soimaan jo näin paljon liian aikaisin? ”Sitten kun tärppää ni se tuntuu varmasti miljoona kertaa paremmalta” voi olla, mutta en silti ymmärrä miksi ihmistä pitää kiusata näin.

    Anteeksi tämä negatiivinen tilitys, mutta kaipaan vertaistukea. Toivottavasti en masentanut teitä tällä valitusvirrelläni. Onneksi mieheni jaksaa olla positiivinen ja tsempata. Mun varastot on jo konkurssissa.

    Lissu: Ymmärrän sukulaisten uteluiden aiheuttaman pahan mielen. 🙁 Meilläkin etenkin mieheni mummo utelee ”pikkuvarpaista” ja kuinka niitä pitäisi ruveta jo tekemään. Tietäisipä vaan.. Mutta uskon, että hänen aikaansa lapsettomuus ei ollut näin laaja ongelma kuin nykyään ja hän ei ymmärrä.

    Selittämätön lapsettomuus, yritystä takana 2 vuotta.

    • #33582

      Eve90
      Osallistuja

      Hei Iina90. Mikä teidän tilanteenne on nyt? Itse olen lähes täysin samassa tilanteessa kuin mitä tässä kuvailit.

  • #14299

    Lissu
    Osallistuja

    Päivät, viikot ja kuukaudet kuluu.. edelleen odotellaan.

    Miehellä ei ollut Y-deleetiota, eikä biopsiassa näkynyt elinvoimaisia siittiöitä, pari keskenkehittynyttä elotonta näkyi. Eli nyt odotellaan mikro-tese operaatioon pääsyä.

    Itselläni todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, THS oli loppuvuodesta lähes 5, T4V oli 8,8. Aloitettiin Thyroxin. TPO vasta-aineet oli huimat 1300. 🙁 ja tällä viikolla oli kontrolli lääkityksen vaikutuksesta ja T4V oli normaalin puolelle n 11, kun taas THS oli noussut reilusti ja oli yli 15. Raivostuttavaa. Painon kanssa yhtä taistelua, ja osa jo pudotetuista kiloista on hiipinyt takaisin, vaikka olen syönyt mielestäni hyvin. Miehellä ei ole paino noussut ja samassa pöydässä syödään. 🙁

    Nyt siis yritetään saada mun kilpirauhasarvoja normaaleiksi, ja tutkitaan vielä siittiötilannetta. Tuntuu edelleen älyttömän epätodelliselta, että kuinka voikaan olla näin.

    Sukulaisten ja ystävien ”NOOO, KOSKAS TEILLÄ ON NYYTTI KAINALOSSA?” utelut riipii sydäntä ja tekee mieli sanoa pari valittua sanaa. Anoppikin höyryää kuinka tahtoisi mummiksi ja kuinka ”tietää kyllä poikansa tahtovan lapsia..”. Tietämättään todella tahditonta, mutta anoppikin persoonana sellainen, jolle tällaista asiaa ei vain voi kertoa.

    En jaksaisi enää itsekseni itkeskellä näitä asioita. 🙁 Miehen kanssa toki samassa veneessä ollaan ja yhdessä vastavirtaan soudetaan, mutta silti toisinaan tuntuu kovin yksinäiseltä.

    • #14831

      Miranda
      Osallistuja

      Lissu:
      Joko miehesi pääsi mikro-tese operaatioon?
      Mun mies on käynyt saman operaation viime vuoden puolella.

      Itse olen todennut kun lähipiirille (vanhemmat, isovanhemmat, lähimmät sukulaiset ja ystvävät) uskaltaa sanoa, mikä on meidän tilanne niin ei niitä karmaisevia kysymyksiä tarvitse kuulla enään. Helppo sitten itkeä sille parhaalle ystävälle, kun on joku muukin kun oma mies joka kuuntelee.
      Ensin se ääneen sanominen saa sydämen jyskyttään ja jännittään, mutta eipähän tule kyselyitä joita ei halua kuulla.
      Hyvänpäivän tutut jos kyselee niin sanon jotain ympäri pyöreästi.
      Ahdistavampaa oli salata kuin nyt kun asiasta tietää lähipiiri.
      Joten rohkaisen sua kyllä kertomaan jollekin teidän tilanteesta.

      26v Nainen pirkanmaan alueelta.

      • #14832

        Lissu
        Osallistuja

        Moi Miranda!

        Kiitos kommentistasi!

        Ei oo vielä tullut aikaa mikro-teseen, lääkäri soitti sieltä, ja kuulemma voi mennä kesäkuullekin asti 🙁 Oliko miehelläsi kovasti kipuja operaation jälkeen? Löytyikö siittiöitä?

        Tää ”jonottaminen” on niin turhauttavaa. Ei siinä jos tietäis varmaks että tää odottaminen tuottaa tulosta, mut kun jos mikro-teseessä ei olekaan siittiöitä, tää koko aika on mennyt ihan hukkaan 🙁 mä täytän kohta 30…

        Oon mä nyt kertonut omille läheisilleni, miehen puolelta tietää vaan lankomies vaimoineen, selvisi vahingossa, että samojen asioiden kanssa painivat. Ei haluta miehen puolelta muille kertoa, välit heihin ei oo meillä kummallakaan sellaset että tärkeitä asioita kerrotaan.
        Jotenki mulla vaan on silti niin yksinäinen olo tän asian kanssa, kun mä en jotenki osaa puhua kenenkää kanssa.. enkä oikein jaksa puhua tästä kenellekään.

        Lääkäri soitti tänään mun kilppari arvot, TSH oli nyt 2,7 ja T4V 14, sekä TPO 670. Eli paremmin jo.

        • #14835

          Miranda
          Osallistuja

          Harmi, että venyy niin pitkälle. Muistakaa kysellä leikkauksen jälkeen ajoissa tuloksia, jos ei ole postissa tullut.
          Meillä oli se vastausten odottaminen ihan syvältä!
          Sanottiin vaan että vastaus tulee postissa… ei näkynyt vastausta 9 viikkoon.
          Tulokset oli jääny sinne missä niitä tarkemmin tutkittiin eikä tullut sairaalaankaan saati meille vastausta, ennenko soiteltiin perään.

          Hyvissä mömmöissä tuntu olevan, ei sen suurempia kipuja. Mieheni leikattiin päivällä ja pääsi sairaalasta seuraavana päivänä pois. Oli siis yhden yön tarkkailussa.Mitä nyt kotona yöllä saatto olla huono asento, jolloin sattui hieman enemmän. Hyvin toipui siitä.
          Ja meille oli se vastausten jääminen jonnekkin ja sitten puhelimessa kerrottiin,ettei ole siittiöitä.

          Hyvä, että arvot on sulla parempaan päin!

          26v Nainen pirkanmaan alueelta.

  • #12366

    Lissu
    Osallistuja

    Pakko saada avautua johonkin, alkaa jaksaminen loppua, eikä ole läheisiä, jotka voisi ymmärtää mitä käymme läpi.
    3 vuotta ollaan miehen kanssa seurusteltu, ikää mulla 28 ja miehellä 36, ja itseasiassa paria ekaa kertaa lukunottamatta ilman ehkäisyä oltu. Mulla on ollut vuosikausia jo tunne, että hedelmällisyydessäni on jotain vikaa, kun edellisissäkään suhteissa ei ”napannut”, mutta ei kyllä edellisten kanssa ihan yrittämällä yritettykään.
    Ensimmäisen vuoden jälkeen kävin yksityisellä klinikalla tutkimuksissa, normaalilta vaikutti, kunnes verikokeet näytti etten ovuloi (progesteroni alhainen). Painoin tuolloin yli 110kg, joten ”tuomio” oli, että painoa täytyy saada pois, ja sitten tutkitaan miehen siittiöt, sitten yritetään lääkityksellä saada ovulaatio.
    Vajaa vuosi meni itseäni ja rahaa kasatessa, tässä vaiheessa painoin 15kg vähemmän, mentiin takaisin klinikalle, tutkittiin siittiöt, joita ei sitten ollutkaan ainuttakaan. Aika hajottava uutinen oli meille molemmille.
    Lääkäri yksityisklinikalla kertoi jatkosta, ja ehdotti taloudellisista syistä siirtymistä julkiselle puolelle (eksote) ja laittoi lähetteen.
    Odoteltiin ja odoteltiin. Saatiin aika lääkärille, joka oli sitä mieltä, että koska voi olla ettei meitä voi julkisella puolella hoitaa, kun mahdollisesti tarvitaan luovutettuja sukusoluja, ei meitä kannata edes tutkia. Lääkäri kuitenkin keskusteli kollegoidensa kanssa, ja suostui tutkimuksiin. Nyt ollaan odotettu maaliskuun puolivälistä asti kromosomianalyysin tuloksia (ollaan kyllä kyselty jo useampaan otteeseen tuloksia, mutta lääkäri ei ole kerennyt sanella niitä!), mikäli y-deleetiota ei ole, odotellaan lisää, että saadaan aika TYKSiin kivesbiopsiaan. Sitten taas odotellaan, että päästään Helsinkiin hoitoihin. Yhtä odottamista koko homma.
    Jos tässä analyysissä nyt näkyy y-deleetio, pitää siirtyä takaisin yksityiselle. (Mainittakoon, että olen nyt pudottanut 27kg painoa, ja tippuu kokoajan.)
    Turhauttaa tämä odottaminen. Onneksi parisuhteemme voi hyvin, tuetaan toinen toisiamme, mutta en silti uskalla puhua kaikkea miehelleni, koska tiedän että hän syyttää itseään tästä. Olen koittanut hokea, ettei tässä kukaan ole syyllinen, vikaa on molemmissa, mutta kumpikaan ei voi sille mitään. Yhdessä ollaan samassa veneessä. Meillä ei ole riidelty asian vuoksi. Ollaan nyt azoospermia uutisen jälkeen molemmat otettu kunnolla niskasta itseämme, ja siirrytty elämään terveellisemmin, mieheltäkin 20kg lähtenyt painoa.
    Ja mulla on tosi syyllinen olo, kun vähän väliä toivon (salaa), että miehen verikoe näyttäisi y-deleetion, niin olisi syy siirtyä yksityiselle ja asiat alkaisi ”rullata” nopeammin.
    Kummallekaan lahjasolujen käyttö ei ole minkäänlainen ongelma,ja ollaan puhuttu, että lapsia yritetään keinolla millä hyvänsä, jopa adoptio ja sijaisvanhemmuus on ollut pöydällä. Mutta ensin yritetään lääketieteen keinoin.
    Kermana kakun päälle, läheiseni on raskaana ja yritän parhaani mukaan tukea ja auttaa häntä, kun yksin lasta tekee. Hankala olla onnellinen toisen puolesta, kun omassa sisällä suru ja epätoivo pauhaa. Ja kun toinen valittaa kurjaa oloaan, pitää yrittää pysyä kasassa, vaikka yli kaiken haluaisin kokea mitä hän kokee.