Pakko saada avautua johonkin, alkaa jaksaminen loppua, eikä ole läheisiä, jotka voisi ymmärtää mitä käymme läpi.
3 vuotta ollaan miehen kanssa seurusteltu, ikää mulla 28 ja miehellä 36, ja itseasiassa paria ekaa kertaa lukunottamatta ilman ehkäisyä oltu. Mulla on ollut vuosikausia jo tunne, että hedelmällisyydessäni on jotain vikaa, kun edellisissäkään suhteissa ei ”napannut”, mutta ei kyllä edellisten kanssa ihan yrittämällä yritettykään.
Ensimmäisen vuoden jälkeen kävin yksityisellä klinikalla tutkimuksissa, normaalilta vaikutti, kunnes verikokeet näytti etten ovuloi (progesteroni alhainen). Painoin tuolloin yli 110kg, joten ”tuomio” oli, että painoa täytyy saada pois, ja sitten tutkitaan miehen siittiöt, sitten yritetään lääkityksellä saada ovulaatio.
Vajaa vuosi meni itseäni ja rahaa kasatessa, tässä vaiheessa painoin 15kg vähemmän, mentiin takaisin klinikalle, tutkittiin siittiöt, joita ei sitten ollutkaan ainuttakaan. Aika hajottava uutinen oli meille molemmille.
Lääkäri yksityisklinikalla kertoi jatkosta, ja ehdotti taloudellisista syistä siirtymistä julkiselle puolelle (eksote) ja laittoi lähetteen.
Odoteltiin ja odoteltiin. Saatiin aika lääkärille, joka oli sitä mieltä, että koska voi olla ettei meitä voi julkisella puolella hoitaa, kun mahdollisesti tarvitaan luovutettuja sukusoluja, ei meitä kannata edes tutkia. Lääkäri kuitenkin keskusteli kollegoidensa kanssa, ja suostui tutkimuksiin. Nyt ollaan odotettu maaliskuun puolivälistä asti kromosomianalyysin tuloksia (ollaan kyllä kyselty jo useampaan otteeseen tuloksia, mutta lääkäri ei ole kerennyt sanella niitä!), mikäli y-deleetiota ei ole, odotellaan lisää, että saadaan aika TYKSiin kivesbiopsiaan. Sitten taas odotellaan, että päästään Helsinkiin hoitoihin. Yhtä odottamista koko homma.
Jos tässä analyysissä nyt näkyy y-deleetio, pitää siirtyä takaisin yksityiselle. (Mainittakoon, että olen nyt pudottanut 27kg painoa, ja tippuu kokoajan.)
Turhauttaa tämä odottaminen. Onneksi parisuhteemme voi hyvin, tuetaan toinen toisiamme, mutta en silti uskalla puhua kaikkea miehelleni, koska tiedän että hän syyttää itseään tästä. Olen koittanut hokea, ettei tässä kukaan ole syyllinen, vikaa on molemmissa, mutta kumpikaan ei voi sille mitään. Yhdessä ollaan samassa veneessä. Meillä ei ole riidelty asian vuoksi. Ollaan nyt azoospermia uutisen jälkeen molemmat otettu kunnolla niskasta itseämme, ja siirrytty elämään terveellisemmin, mieheltäkin 20kg lähtenyt painoa.
Ja mulla on tosi syyllinen olo, kun vähän väliä toivon (salaa), että miehen verikoe näyttäisi y-deleetion, niin olisi syy siirtyä yksityiselle ja asiat alkaisi ”rullata” nopeammin.
Kummallekaan lahjasolujen käyttö ei ole minkäänlainen ongelma,ja ollaan puhuttu, että lapsia yritetään keinolla millä hyvänsä, jopa adoptio ja sijaisvanhemmuus on ollut pöydällä. Mutta ensin yritetään lääketieteen keinoin.
Kermana kakun päälle, läheiseni on raskaana ja yritän parhaani mukaan tukea ja auttaa häntä, kun yksin lasta tekee. Hankala olla onnellinen toisen puolesta, kun omassa sisällä suru ja epätoivo pauhaa. Ja kun toinen valittaa kurjaa oloaan, pitää yrittää pysyä kasassa, vaikka yli kaiken haluaisin kokea mitä hän kokee.