Heippa!
Oli pakko liittyä tänne keskusteluun, kun tarvitsen vertaistukea teiltä muita jotka käytte saamaa tuskaa läpi.. Kerronhan ensin tilanteestamme..

Eli täytän tänä syksynä 30.v (Hui, apua), mieheni sen sijaan 38.v, olen ollut itse ilman e-pillereitä jo 11/19, alkuun ei niin aktiivista yrittämistä ollut, mutta kun aikaa kului niin alkoi enempi ja enempi 2. lapsen hankkiminen oleen ajankohtaista, mutta, koska muuten ei tullut ja ensimmäisen kanssa oli haasteita. Varasin ajan, sain ajan 8/20 neuvola lääkärille, joka teki tutkimukset ja lähetteet naistenklinikalle, jossa aloittelime keväällä 2021 hoidot, sain lääkityksen letrozol kuukautispäivät 3-7 söin ja ultralla katsottiin miten munajohtimessa on tapahtumia lääkityksen avulla, näkyviä muutoksia tullut.. sitten tuli kesätauko ja söin hieman hullustikkin niitä lääkkeitä välillä, aloitin liian aikaisin ja no sitten ajattelimme että syksyllä pidetään taukoa kun oli kaikenmoista esikoispoikaan liittyviä.. ja nyt aloitimme inssihoidot viime kuussa, ei ekasta vielä, joka taas lannistaa ja tulee olo siitä että keho pettää minua, taas alkoi menkat ja taas saa varata aikaa ultraan ja inssiin ja toivoa josko siitä kierrosta onnistuisi… niin ja ajattelin ihan vähän kertoa tuosta esikoisen yrittämisestä.. eli oli vuosi -14 jätin e-pillerit pois, 1 vuosi yritettiin luomuna ilman raskautumista.. se meni siinä suhteessa helpommin, kun söin clomifen tabletteja 1/16 – 4/16 (4kk) ja viimeisellä 5 tabletin kerralla jo poika päätti tärpätä, jolloin meistä tuli 2/17 ihanan pikku pojan vanhemmat ja nyt alkaisi olemaan jo aika toiselle pikku ihanuudelle pojan kaveriksi.. aina sitä miettii mitä vikaa minussa on kun on näin vaikeaa.. miehen spermassa pesun jälkeen oli 38 milj. siittiötä.. toisaalta oon miettinyt ainoana lapsena ja kysynyt omilta vanhemmilta miksei mulla ole sisaruksia, vastauksena ollut ettei ole tullut vaikka yrittäneet, joten ehkä tämä on jonkinsortin ”perintö”

Hei! Keräämme palautetta keskustelupalstasta ja vertaistuen kokemuksesta. Kysely on tarkoitettu kaikille lapsettomuutta kokeneille, jotka ovat osallistuneet keskustelupalstan keskusteluihin vuoden 2021 aikana.

Palautteen avulla voimme perustella toiminnan tarpeellisuuden rahoittajalle ja kehittää vertaistukitoimintaa entistä paremmaksi.

Kyselyyn vastataan nimettömästi. Palautelomake löytyy täältä: PALAUTE SIMPUKAN KESKUSTELUPALSTALSTA

Lomake on auki 20.1.2022 asti. Lisätietoa palautelomakkeesta ja yleisesti Simpukan vertaistuesta voi tiedustella minulta.

Lämpimin terveisin
Anniina Valkonen

Hei,

En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta kirjoitan silti. Pystyn hyvin samaistumaan tunteisiinne. Olen 32v. ja olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta nyt hieman yli vuoden, tänään alkoi 14.kierto eli pettymysten päivä kun menkat alkoi. Tämä viimeisin vuosi on ollut elämäni rankin ja myös aiemmin diagnosoitu masennukseni on nostanut päätään tämän lapsettomuuden myötä. Pahinta tässä on epätietoisuus ja se tunne, että minussa olisi jotain vikaa, mutta en tiedä mitä. Myös se on ärsyttävää, että olemme aikoinaan tehneet sen ison päätöksen jättää ehkäisy pois ja alkaa yrittää omaa lasta, mutta sitten sitä ei kuulukaan yrityksistä huolimatta. Sitä alkaa väistämättä miettiä, onko tämä jokin kohtalomme jäädä lapsettomiksi. Onko tämä universumin tai jumalan yritys kertoa, että minusta ei tulisi hyvää äitiä – olenhan muutenkin niin herkkämielinen. Huoh.

Olen rampannut verikokeissa ja siellä on selvinnyt, että minulla on ollut hieman viiterajan ylärajalla tyreotropiini (TSH) eli aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka säätelee kilpirauhasen toimintaa. Siinä viiterajan yläraja on 4, minulla on ollut pitkään 3.3-3.9. Viimeisimmissä verikokeissa arvo oli jo noussut yli 4, melkein 5. Näitä arvoja olen pelännyt ja kauhistellut, koska olen ollut siinä uskossa, että ne ovat liian korkeita raskautumisen kannalta. Netissä kun on paljon tietoa siitä, että TSH:n olisi hyvä olla alle 2.5, jos yrittää raskaaksi ja kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavilla yritetään tyroksiini-lääkkeellä saada se arvo mielellään alle 2. Kilpirauhasen vajaatoiminnan on tutkittu aiheuttavan hedelmättömyyttä. Olen pelännyt, että minulla on tuo vajaatoiminta, mutta lääkärit ovat eri mieltä. Kuulemma TSH-arvot voivat heitellä ja tuollainen pieni viiterajan ylitys ei haittaa. Myöskään vajaatoimintaan viittaavia selkeitä oireita minulta ei löydy. Joka tapauksessa nyt vihdoin viime viikolla kävin endokrinologin (eli alan asiantuntijalääkärin) vastaanotolla ja hän otti minut tosissaan, määräsi minulle tyroksiinilääkityksen kilpirauhashormoni-hoitona. Eli nyt syön päivittäin pienen annoksen (25 mikrogrammaa, 2-3 vkon päästä annos nostetaan 50 mikrogrammaan) tyroksiinia ja sitten seuraamme, lähteekö TSH-arvo laskuun. TSH-arvon laskusta voisi mahdollisesti olla jotain hyötyä raskautumisen suhteen, mutta myös ennen kaikkea sen suhteen, että sitten mahdollisesti jos joskus olen raskaana, niin vauvakin voisi hyvin kun kilpirauhashormonini olisi balanssissa. Tyroksiiniarvoni (T4-V) on ollut monissa verikokeissa täysin normaali ja lääkärinkin mielestä erinomaiset arvot, mikä siis tarkoittaa, että kilpirauhasen vajaatoimintaa minulla ei pitäisi olla. Joka tapauksessa nyt toivon, että tästä tyroksiinilääkkeen syömisestä olisi jotain hyötyä jatkossa. Ja tuo endokrinologilla käynti kyllä rauhoitti mieltäni paljon. Sitten kuitenkin menkat alkoivat ajallaan ja iski se suuri pettymys jälleen. Se epätietoisuus ja ahdistus tästä kaikesta, että miksi meille ei suoda vauvaa ja muut raskautuu helpommin. Tietenkään en tiedä kokototuutta muiden raskautumisista, varmasti monella muullakin on ollut hankaluuksia. Mutta ulospäin se vain liian usein näyttää siltä, että kaikki tapahtuisi niin sutjakasti ja helposti. Myöskin tässä on isosti ahdistanut se, että läheinen ystäväni aloitti myös vauvan yrittämisen hieman ennen minua ja hän tuli puolessa vuodessa raskaaksi ja on juuri synnyttänyt. On ollut todella ristiriitaista selvitä tunteistani, samaan aikaan olen ollut tosi onnellinen hänen puolestaan ja samaan aikaan kokenut niin suurta surua ja epäreiluutta omasta tilanteestani. On tehnyt todella kipeää joutua kokemaan tätä kaikkea näin läheltä. Babyshowereiden järkkäys ahdistuneessa tilassa ei ollut herkkua. Mutta tämä nyt vain on tätä ikää, jolloin moni lähipiiristä saa perheenlisäystä. Yritän myös pitää ajatuksen mielessäni siitä, että toisten onni ei ole itseltä pois, mutta tosi usein kuitenkin vaivun siihen synkkään oloon ja koen epäreiluutta, vihaa ja surua.

Mieheni on tutkittu, hänestä ei ole löydetty mitään vikaa. Myöskään minulta ei ole löydetty gynekologin vastaanotolla mitään selkeää ulkoista ongelmaa. Muutamat hormonilabratkin on otettu ja kaikki näyttänyt normaaleilta. Olen myös bongannut ovulaatioita monista kierroista ja kuukautiseni ovat suht säännölliset. Luteaalivaihe on lähes aina tasan 2 vkoa ovulaatiosta. Olemme pian vihdoin pääsemässä ensimmäiselle lapsettomuuskäynnille julkiselle puolelle, siellä toivon mukaan selviää lisää sitten. Nyt vain kauhulla pelkään, että mitä jos sairastutaan sitä ennen ja käynti siirtyy johonkin todella pitkälle. Nyt kun on paljon flunssaa koronan lisäksi liikkeellä. Tiedän, että ei saisi liikaa pelätä ja miettiä tulevaa, mutta mieleni tekee tätä, varsinkin kun tuo masennus on nostanut päätään. Minulla oli jo muutama viikko helpompaa ja koin jopa onnellisuutta, olin siitä todella innoissani, pystyin keskittymään elämässäni kivoihin asioihin ja tapahtumiin ystävieni kanssa. Sitten jotenkin jännitti tuo endokrinologilla käynti tai lähinnä sitä edeltävät verikoetulokset, joissa se TSH-arvo vilkkui punaisella eli oli viiterajan yläpuolella. Lääkärikäynnin jälkeen koin tosiaan helpotuksen tunteita, mutta sellaista ailahtelevaa menoa on ollut viime viikosta lähtien jälleen. Ehkä jotenkin myös kovasti toivoin, että kunpa kävisi ihme ja tulisinkin nyt raskaaksi ennen sitä lapsettomuuskäyntiä – eli tavallaan olin asettanut itselleni paineita ja sitten petyin isosti, kovaa ja korkealta. En kyllä olisi koskaan uskonut, että joudun tällaista kokemaan ja näin erilaisia, isoja tunteita. Jotenkin sitä on tyhmänä luullut, että vauvan teko ei olisi näin haastavaa, kun joka puolella annetaan ymmärtää miten helposti nainen raskautuu – ainakin leffoissa ja sarjoissa. Toki tiesin odottaa, että se voi viedä kuukausia, mutta en osannut odottaa näin valtavia tunnemyrskyjä ja pelottavia ajatuksia. Välillä tuntuu, että olen ollut niin yksin asiani kanssa. Mieheni ei ole ottanut yhtä raskaasti tätä asiaa kuin minä, ja on muutenkin rauhallisempi persoona. Toki hän on ollut tärkeänä tukena minulle. Myös ystäväni ovat tukeneet minua kyllä, mutta silti hekään eivät voi täysin tietää mitä koen. Ja lisäksi on myös tosi ristiriitaista jutella näistä kaikista sen ystäväni kanssa, joka sai vauvansa juuri ja oli raskaana. Onneksi meillä on tosi avoimet ja läheiset välit, että olemme puhuneet suoraa kaikista tunteista, mutta helppoa se ei ole silti ollut. Olen kokenut välillä niin huonoa omaatuntoa siitä, miten pahasti olen tuntenut hänen raskaudestaan ja siitä että itse en ole saanut vielä samaa. Onneksi olemme usein todenneet, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja se on helpottanut. Jotenkin tähän myös on jo tottunut hieman, kun ystävän vauva on syntynyt ja on ihana uusi tyyppi meidän elämässä.

Todella myrskyisää ollut elämä viime vuoden aikana. Vertaistukea kaipaisi kovasti ja uskoa tulevaan, siihen että vielä jokin päivä saan olla äiti ja kokea raskauden. Se olisi isoin unelmani, saada oma perhe. Toivon, että kaikki järjestyy vielä lopulta ja tämä on kivinen tie, joka on vain mentävä läpi ja jonain päivänä ymmärrän paremmin tarkoitusta tällekin pitkälle matkalle. Olisi ihana kuulla muidenkin tarinoita vastaavanlaisista jutuista.

Moi. Kiva huomata, että on kohtalon tovereita, ettei asian kanssa ole yksin. Meillä on vuosi yritystä takana ja aina kuukaudet päättyvät pettymyksiin kun kuukautiset alkavat. Varasimme juuri ajan ensikäynnille, katsotaan mitä se tuo tullessaan. En osaa sanoin kuvailla sitä pettymyksen tunnetta kun kuukautiset alkavat, jotenkin välillä tuntuu, että mikä on minussa vialla. Tiedän, että itsensä syyllistäminen on se pahin vihollinen, mutta… Toivon, että käynnistä on jotain apua ja päästäisiin toiveen kanssa eteenpäin.

Moi kukkis! Täällä kohtalontoveri lueskelee tekstiäsi. Yritystä takana n.1,5 vuotta, tästä puolisen vuotta hoidon piirissä yksityisellä. Diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Olet joutunut kokemaan kovia varhaisen keskenmenon kanssa, lähetän sinulle voimia! Meillä OI-hoitoja nyt kokeiltu, ne ei vaan sellaisenaan tuottaneet muuta kuin muutaman biokemiallisen raskauden. Nyt seuraavaksi kokeillaan inseminaatiota, toivo tästä ei vaan hirveän korkealla. Minäkin olen väsynyt. Selittämätön lapsettomuus jättää niin tyhjäksi kun kysymyksiin ei saa vastausta.