Etusivu Keskustelu LAPSETTOMUUS Odotuksia ja pettymyksiä

Luet parhaimillaan 4 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #42402

      Hei! Keräämme palautetta keskustelupalstasta ja vertaistuen kokemuksesta. Kysely on tarkoitettu kaikille lapsettomuutta kokeneille, jotka ovat osallistuneet keskustelupalstan keskusteluihin vuoden 2021 aikana.

      Palautteen avulla voimme perustella toiminnan tarpeellisuuden rahoittajalle ja kehittää vertaistukitoimintaa entistä paremmaksi.

      Kyselyyn vastataan nimettömästi. Palautelomake löytyy täältä: PALAUTE SIMPUKAN KESKUSTELUPALSTALSTA

      Lomake on auki 20.1.2022 asti. Lisätietoa palautelomakkeesta ja yleisesti Simpukan vertaistuesta voi tiedustella minulta.

      Lämpimin terveisin
      Anniina Valkonen

    • #41817
      Hope
      Osallistuja

      Hei,

      En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta kirjoitan silti. Pystyn hyvin samaistumaan tunteisiinne. Olen 32v. ja olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta nyt hieman yli vuoden, tänään alkoi 14.kierto eli pettymysten päivä kun menkat alkoi. Tämä viimeisin vuosi on ollut elämäni rankin ja myös aiemmin diagnosoitu masennukseni on nostanut päätään tämän lapsettomuuden myötä. Pahinta tässä on epätietoisuus ja se tunne, että minussa olisi jotain vikaa, mutta en tiedä mitä. Myös se on ärsyttävää, että olemme aikoinaan tehneet sen ison päätöksen jättää ehkäisy pois ja alkaa yrittää omaa lasta, mutta sitten sitä ei kuulukaan yrityksistä huolimatta. Sitä alkaa väistämättä miettiä, onko tämä jokin kohtalomme jäädä lapsettomiksi. Onko tämä universumin tai jumalan yritys kertoa, että minusta ei tulisi hyvää äitiä – olenhan muutenkin niin herkkämielinen. Huoh.

      Olen rampannut verikokeissa ja siellä on selvinnyt, että minulla on ollut hieman viiterajan ylärajalla tyreotropiini (TSH) eli aivolisäkkeen erittämä hormoni, joka säätelee kilpirauhasen toimintaa. Siinä viiterajan yläraja on 4, minulla on ollut pitkään 3.3-3.9. Viimeisimmissä verikokeissa arvo oli jo noussut yli 4, melkein 5. Näitä arvoja olen pelännyt ja kauhistellut, koska olen ollut siinä uskossa, että ne ovat liian korkeita raskautumisen kannalta. Netissä kun on paljon tietoa siitä, että TSH:n olisi hyvä olla alle 2.5, jos yrittää raskaaksi ja kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavilla yritetään tyroksiini-lääkkeellä saada se arvo mielellään alle 2. Kilpirauhasen vajaatoiminnan on tutkittu aiheuttavan hedelmättömyyttä. Olen pelännyt, että minulla on tuo vajaatoiminta, mutta lääkärit ovat eri mieltä. Kuulemma TSH-arvot voivat heitellä ja tuollainen pieni viiterajan ylitys ei haittaa. Myöskään vajaatoimintaan viittaavia selkeitä oireita minulta ei löydy. Joka tapauksessa nyt vihdoin viime viikolla kävin endokrinologin (eli alan asiantuntijalääkärin) vastaanotolla ja hän otti minut tosissaan, määräsi minulle tyroksiinilääkityksen kilpirauhashormoni-hoitona. Eli nyt syön päivittäin pienen annoksen (25 mikrogrammaa, 2-3 vkon päästä annos nostetaan 50 mikrogrammaan) tyroksiinia ja sitten seuraamme, lähteekö TSH-arvo laskuun. TSH-arvon laskusta voisi mahdollisesti olla jotain hyötyä raskautumisen suhteen, mutta myös ennen kaikkea sen suhteen, että sitten mahdollisesti jos joskus olen raskaana, niin vauvakin voisi hyvin kun kilpirauhashormonini olisi balanssissa. Tyroksiiniarvoni (T4-V) on ollut monissa verikokeissa täysin normaali ja lääkärinkin mielestä erinomaiset arvot, mikä siis tarkoittaa, että kilpirauhasen vajaatoimintaa minulla ei pitäisi olla. Joka tapauksessa nyt toivon, että tästä tyroksiinilääkkeen syömisestä olisi jotain hyötyä jatkossa. Ja tuo endokrinologilla käynti kyllä rauhoitti mieltäni paljon. Sitten kuitenkin menkat alkoivat ajallaan ja iski se suuri pettymys jälleen. Se epätietoisuus ja ahdistus tästä kaikesta, että miksi meille ei suoda vauvaa ja muut raskautuu helpommin. Tietenkään en tiedä kokototuutta muiden raskautumisista, varmasti monella muullakin on ollut hankaluuksia. Mutta ulospäin se vain liian usein näyttää siltä, että kaikki tapahtuisi niin sutjakasti ja helposti. Myöskin tässä on isosti ahdistanut se, että läheinen ystäväni aloitti myös vauvan yrittämisen hieman ennen minua ja hän tuli puolessa vuodessa raskaaksi ja on juuri synnyttänyt. On ollut todella ristiriitaista selvitä tunteistani, samaan aikaan olen ollut tosi onnellinen hänen puolestaan ja samaan aikaan kokenut niin suurta surua ja epäreiluutta omasta tilanteestani. On tehnyt todella kipeää joutua kokemaan tätä kaikkea näin läheltä. Babyshowereiden järkkäys ahdistuneessa tilassa ei ollut herkkua. Mutta tämä nyt vain on tätä ikää, jolloin moni lähipiiristä saa perheenlisäystä. Yritän myös pitää ajatuksen mielessäni siitä, että toisten onni ei ole itseltä pois, mutta tosi usein kuitenkin vaivun siihen synkkään oloon ja koen epäreiluutta, vihaa ja surua.

      Mieheni on tutkittu, hänestä ei ole löydetty mitään vikaa. Myöskään minulta ei ole löydetty gynekologin vastaanotolla mitään selkeää ulkoista ongelmaa. Muutamat hormonilabratkin on otettu ja kaikki näyttänyt normaaleilta. Olen myös bongannut ovulaatioita monista kierroista ja kuukautiseni ovat suht säännölliset. Luteaalivaihe on lähes aina tasan 2 vkoa ovulaatiosta. Olemme pian vihdoin pääsemässä ensimmäiselle lapsettomuuskäynnille julkiselle puolelle, siellä toivon mukaan selviää lisää sitten. Nyt vain kauhulla pelkään, että mitä jos sairastutaan sitä ennen ja käynti siirtyy johonkin todella pitkälle. Nyt kun on paljon flunssaa koronan lisäksi liikkeellä. Tiedän, että ei saisi liikaa pelätä ja miettiä tulevaa, mutta mieleni tekee tätä, varsinkin kun tuo masennus on nostanut päätään. Minulla oli jo muutama viikko helpompaa ja koin jopa onnellisuutta, olin siitä todella innoissani, pystyin keskittymään elämässäni kivoihin asioihin ja tapahtumiin ystävieni kanssa. Sitten jotenkin jännitti tuo endokrinologilla käynti tai lähinnä sitä edeltävät verikoetulokset, joissa se TSH-arvo vilkkui punaisella eli oli viiterajan yläpuolella. Lääkärikäynnin jälkeen koin tosiaan helpotuksen tunteita, mutta sellaista ailahtelevaa menoa on ollut viime viikosta lähtien jälleen. Ehkä jotenkin myös kovasti toivoin, että kunpa kävisi ihme ja tulisinkin nyt raskaaksi ennen sitä lapsettomuuskäyntiä – eli tavallaan olin asettanut itselleni paineita ja sitten petyin isosti, kovaa ja korkealta. En kyllä olisi koskaan uskonut, että joudun tällaista kokemaan ja näin erilaisia, isoja tunteita. Jotenkin sitä on tyhmänä luullut, että vauvan teko ei olisi näin haastavaa, kun joka puolella annetaan ymmärtää miten helposti nainen raskautuu – ainakin leffoissa ja sarjoissa. Toki tiesin odottaa, että se voi viedä kuukausia, mutta en osannut odottaa näin valtavia tunnemyrskyjä ja pelottavia ajatuksia. Välillä tuntuu, että olen ollut niin yksin asiani kanssa. Mieheni ei ole ottanut yhtä raskaasti tätä asiaa kuin minä, ja on muutenkin rauhallisempi persoona. Toki hän on ollut tärkeänä tukena minulle. Myös ystäväni ovat tukeneet minua kyllä, mutta silti hekään eivät voi täysin tietää mitä koen. Ja lisäksi on myös tosi ristiriitaista jutella näistä kaikista sen ystäväni kanssa, joka sai vauvansa juuri ja oli raskaana. Onneksi meillä on tosi avoimet ja läheiset välit, että olemme puhuneet suoraa kaikista tunteista, mutta helppoa se ei ole silti ollut. Olen kokenut välillä niin huonoa omaatuntoa siitä, miten pahasti olen tuntenut hänen raskaudestaan ja siitä että itse en ole saanut vielä samaa. Onneksi olemme usein todenneet, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja se on helpottanut. Jotenkin tähän myös on jo tottunut hieman, kun ystävän vauva on syntynyt ja on ihana uusi tyyppi meidän elämässä.

      Todella myrskyisää ollut elämä viime vuoden aikana. Vertaistukea kaipaisi kovasti ja uskoa tulevaan, siihen että vielä jokin päivä saan olla äiti ja kokea raskauden. Se olisi isoin unelmani, saada oma perhe. Toivon, että kaikki järjestyy vielä lopulta ja tämä on kivinen tie, joka on vain mentävä läpi ja jonain päivänä ymmärrän paremmin tarkoitusta tällekin pitkälle matkalle. Olisi ihana kuulla muidenkin tarinoita vastaavanlaisista jutuista.

    • #41124
      Minttu123
      Osallistuja

      Moi. Kiva huomata, että on kohtalon tovereita, ettei asian kanssa ole yksin. Meillä on vuosi yritystä takana ja aina kuukaudet päättyvät pettymyksiin kun kuukautiset alkavat. Varasimme juuri ajan ensikäynnille, katsotaan mitä se tuo tullessaan. En osaa sanoin kuvailla sitä pettymyksen tunnetta kun kuukautiset alkavat, jotenkin välillä tuntuu, että mikä on minussa vialla. Tiedän, että itsensä syyllistäminen on se pahin vihollinen, mutta… Toivon, että käynnistä on jotain apua ja päästäisiin toiveen kanssa eteenpäin.

    • #36226
      Holly
      Osallistuja

      Moi kukkis! Täällä kohtalontoveri lueskelee tekstiäsi. Yritystä takana n.1,5 vuotta, tästä puolisen vuotta hoidon piirissä yksityisellä. Diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Olet joutunut kokemaan kovia varhaisen keskenmenon kanssa, lähetän sinulle voimia! Meillä OI-hoitoja nyt kokeiltu, ne ei vaan sellaisenaan tuottaneet muuta kuin muutaman biokemiallisen raskauden. Nyt seuraavaksi kokeillaan inseminaatiota, toivo tästä ei vaan hirveän korkealla. Minäkin olen väsynyt. Selittämätön lapsettomuus jättää niin tyhjäksi kun kysymyksiin ei saa vastausta.

      • #36229
        kukkis
        Osallistuja

        Moi Holly!

        Mun mielestä ehkä pahinta tällä hetkellä on just toi tietämättömyys. Tulee itselle semmonen riittämätön fiilis, toivoisin vaan että tulis tietoa suuntaan tai toiseen.
        Tää väsymys on niin turruttavaa. Ja jotenkin tuntee olevansa tosi yksin, vaikka puoliso ja perhe sanoo ymmärtävänsä. Mut eihän tätä oikeesti voi ymmärtää, ellei ole ite kokenut samaa, tai näin musta ainakin tuntuu.

        Ei nuo biokemialliset raskaudetkaan sen helpompia ole, toivon kovasti että teillä inseminaatiot tuottaa tulosta!

        • #36231
          Holly
          Osallistuja

          Kukkis, samoissa ajatuksissa. Riittämättömyys on osuva sana kuvaamaan tätä oloa. Jos olisin jokin syy, jota hoitaa, olisi ehkä (?) enemmän rauha tämän asian kanssa. Nyt ei tiedä mitä vastaan taistelee – onko se vain huono tuuri vai sitten jokin lopullista lapsettomuutta aiheuttava synkempi vastus. Mulle yks lääkäri kerran ennen hoitoihin hakeutumista lohdutti, että toisilla menee 2-3 vuotta raskautua luomusti ilman että selitystä viivästykseen ikinä löytyy. Tähän oloon ei kuitenkaan lohdutus tuo kuin paikallispuudutusta. Kiitos myös tsempeistä! Voimia myös sinne! Oletteko kokeilleet jo jotakin hoitomuotoa esim. hormonihoitoa/ ovulaation induktiota?

          • #36232
            kukkis
            Osallistuja

            Mulle on myös muutama ystävä tokaissut, että jatkakaa vaan yrittämistä niin kyllähän se nyt tärppää. Jotenkin tuntee olonsa tosi ulkopuoliseksi kun ystävät saa lapsia toisensa jälkeen, ja niistä oon totta kai onnellinen ja iloinen, mutta kyllä se välillä on tosi vaikeeta. Yritän kuitenkin pysyä mahdollisimman positiivisena, en kyllä oo ihan varma että miten.

            Lääkäri oli sitä mieltä että haluaa ensin tutkia vielä uudestaan ja sitten harkitaan OI-hoitoa. Ainakin näillä näkymin. Odotan aika paljon myös sitä, että saataisiin asioita vähän eteenpäin. Tuntuu että kaikki junnaa paikallaan, johtuu osittain varmasti siitä että jotenkin aina kuvitellut itsensä äidiksi jo tässä kohtaa elämää.

            • #36261
              Holly
              Osallistuja

              Ulkopuolisuuden tunne on itselläkin yksi hankalimmista tässä ja sen mukana pelko siitä, että jäisi lopullisesti ulkopuoliseksi. Minullakin on lähipiirissä paljon tuoreita äitejä ja raskaanaolevia. Välillä ahdistaa niin kovaa näiden läheisten tapaamiset, että on tullut jäätyä poiskin tapaamista. Jotain hyvää koronastakin, kun ei tarvitse selitellä kauheasti minkä takia ei halua tavata. Heh.

              Minulla positiivisena pysyminen tulee aalloissa. Välillä ihan naurattaa, että miksi hermoilen vielä tässä vaiheessa yhtään mitään kun niin ”vähän” aikaa kulunut ja monta korttia hedelmöityshoidoistakin katsomatta. Välillä taas tunne on puhdasta pakokauhua ja nimenomaan sellaista ulkopuolisuuden ja pelon sekaista ahdistusta, että eikö minua olekaan tarkoitettu äidiksi.

              Mutta tiedätkös mitä? On meidät tarkoitettu äideiksi, ja meistä molemmista tulee äitejä – ja vieläpä vahvoja äitejä tämän koettelemuksen jälkeen! <3 Jostakin syystä meidät pistettiin vähän vaikeamman kautta äitiyteen kulkemaan. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa pystymme sitten näkemään, miksi oli ihan hyväkin, että tämä meni näin. Jos ei muuta hyvää, niin ainakin osaa kunnioittaa tätä elämän ihmeellistä prosessia ihan uudella tavalla. Itse en ainakaan enää ikinä mene kyselemään toisten perheenlisäyssuunnitelmista mitään. Nyt kun se on itse kokenut, sen tietää, että voi olla se maailman kipein paikka.

              Toivottavasti asianne etenisivät! Vaikka omalla kohdalla pelkkä OI-hoito ei toivottua tulosta tuottanut, sain siitä kyllä hirmuisesti toivoa. On mielekästä, että kierto on vahvemmin jonkun muun kuin oman kehon käsissä. En nyt liputa ylimääräisten hormonien pumppauksen puolesta, mutta lääkityksen ja folli-ultran myötä tulee olo, että homma etenee aina johonkin suuntaan. Ja ensimmäisten kahden hoitokierron aikana oli ne kemiallisetkin, että siinä mielessä oli kyllä pelkällä OI-hoidolla vastettakin.

            • #36287
              kukkis
              Osallistuja

              Mulla eilen oli itse asiassa folliultra, ja ainakin tällä hetkellä tilanne näyttää ihan hyvältä. Tämä ja varmaan vielä seuraava kierto seurataan vähän tarkemmin että tapahtuuko ovulaatio ollenkaan, ja sen jälkeen sitten käydään hoitosuunnitelmaa läpi. Joten postissa on nyt tulossa kasa ovistestejä ja sitten saakin juosta ultrassa harva se päivä, mutta mitäpä sitä ei tän eteen tekisi.

              Olen huomannut sen, että vaikka kuinka positiivisia juttuja tapahtuu, se tavallaan aiheuttaa ahdistusta itsessään just siitä, että mitä jos tämäkin kierto menee perseelleen ja saan pelkkiä negoja. Ja just se pessimismi että ei mun keho ole aikaisemminkaan toiminut, niin miksi nyt. Mutta koitan pitää toivoa yllä. Mutta tosta oon kyllä samaa mieltä, että mulla ei kävisi mielessäkään kysellä kenenkään lapsisuunnitelmista. Etenkin kun tietää miltä se tuntuu, kun niitä kyselyjä esitetään.

              Mulle on kyllä kasvanut aivan erilainen kunnioitus elämää ja sen jatkumista kohtaan, koska mitään ei todellakaan tulis pitää itsestäänselvyytenä. Meistä tulee huippuäitejä, sitten kun sen aika on. <3

    • #36221
      kukkis
      Osallistuja

      En tiedä lukeeko näitä oikeastaan kukaan, mutta päätin kirjoittaa enivei, koska tuntuu että näitä pettymyksiä täytyy päästä purkamaan.

      Olen siis 29-vuotias, ja olemme yrittäneet raskautua muutaman vuoden ajan. Ensimmäisen vuoden jälkeen käytiin tutkimuksissa eikä sieltä löytynyt mitään selittävää tekijää, muuta kuin epäsäännölliset menkat eikä ovis taida tulla joka kierrossa, mutta päätettiin vielä yrittää luomuna. Yksi raskaus, josta spontaani keskenmeno 10+4. Tämän jälkeen jotenkin kaikki negat tuntuneet toistaan pahemmilta. Eilen juuri alkoi menkat kp20, vaikka yleensä kierto on ollut pidempi.

      Oon toki miettinyt vaihtoehtona sitä inseminaatiota, mutta ei olla sille linjalle vielä lähdetty, vaikka lääkäri kyllä sanoi että oltaisiin siihen ihan sopivia. Julkisella puolella tuntuu noi jonot vaan olevan jotenkin tosi pitkät. Kun jos se raskautuminen on nyt jo vaikeaa, niin mites sitten muutaman vuoden päästä. Se onkin oikeastaan se syy miksi en haluais kauhean pitkään jonotella. Jotenkin on ollut tosi vaikea ymmärtää koko tilannetta, kun ei selittävää tekijää oikein ole löytynyt. Oon vaan tosi väsynyt.

Luet parhaimillaan 4 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.