Näin vuoden alussa lapsettomuus tulee aina useammin mieleen. Taakka täyttyy pikkuhiljaa, mutta varmasti, kun vuodet vierivät. Ja sitä aina ihmettelen, miksi tämä on niin vaikeaa yrittää tehdä jotain asian eteen kun miehenä luoja suo minulle mahdollisuuden tulla isäksi vielä pitkään ?

Olen onnellisesti naimisissa itseäni useita vuosia vanhemman vaimoni kanssa. Yritimme lasta monta vuotta ja vaimon ollessa jo pitkälti yli neljäkymppinen tarrauduimme viimeisenä keinona koeputkihedelmöityshoitoihin. Kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen vaimoni ei enää jaksanut lähteä kolmanteen yritykseen.

Silloin ollessani alta nelikymppinen ei asia sen enempää jäänyt mietityttä mään. Mutta nyt vuosi vuodelta asia tulee mieleen useammin ja vahvemmin. Lastia kertyy senkin takia, että me kolme lasta, jotka vanhemmillani on, olemme saaneet vain kaksi lapsenlasta. Isälleni erityisesti lasten lapsettomuus on ollut kova paikka, koska hoidan perheyritystämme kolmannessa polvessa ja joka on isäni elämäntyö aikanaan ollut. Nyt näyttää siltä, ettei jatkajaa tule enää meidän suvusta ?

Adoptointi ei koskaan ole minulle tuntunut oikealta ratkaisulta. Ja vaimoni on jo pidemmän aikaa sanonut, että voin etsiä sellaista naista, joka olisi valmis kanssani jakamaan vanhemmuuden tasavertaisesti. Valmis yhdessä kaikkeen siihen, mitä lapsen saamisen yrittäminen vaatii ja ottaa sekä myös kypsä ottamaan vastaan paitsi kaiken sen hyvän mitä lapsi toisi tullessaan ennen kaikkea myös kaiken sen vastuun ja velvollisuuden mitä vanhemmuus ja äitiys tuo tullessaan.

Olisi tietysti lapsen kannalta hyvä, että hänen vanhempansa asuisivat kohtuullisella etäisyydellä toisistaan. Ja siksi kerrottakoon, että asun eteläisessä Suomessa.

Jos tämä tarina elevästä elämästä herättää Sinut vastaamaan syystä tai toisesta niin laita viestiä tulemaan.