Hei Ballad ja viola,
Otan osaa surullisten menetystenne johdosta!
Keskenmeno ja vielä kohdun tyhjentymisen pitkittyminen ovat tosi raskaita vastoinkäymisiä.
Tuntuu, että sitä ei tajua ollenkaan, ellei ole itse kokenut. Eikä ymmärrä surua, joka johtuu siitä, että todellakin, kyseessä on elämänalku, ihminen, lapsi, joka on menetetty.
Tiedän, miltä teistä saattaa tuntua.

Olen 37-vuotias, ja minulla on takanani kolme keskenmenoa ennen rv 12.
Kaksi viimeistä oli keskeytyneitä, eli alkion kuolema havaittiin vasta ultrassa.
(Ensimmäinenkin, spontaani keskenmeno, kesti vuotoineen 1,5 kk, kun kohtu ei ollutkaan tyhjentynyt, enkä tajunnut mennä lääkäriin aiemmin.)
Kahdessa viimeisessä lääkkeet eivät tuntuneet auttavan vuodon käynnistämisessä, ja viikon, parin odotus ennen kaavintaan pääsyä oli henkisesti tosi raskasta.

Olimme näiden kolmen takaiskun jälkeen tutkimuksissa, mitä todellakin suosittelen. Yli 35-vuotialle tutkimus pitäisi voida tehdä ”jo” kahden keskenmenon jälkeen.
Meistä löytynyt mitään vikaa, näinhän käy 2/3 tapauksista.
Keskenmeno voi toistuessaankin olla siis vain ikävä sattuma, onneksi tosi harvinainen sellainen.
On todennäköisempää, että seuraavat raskautenne onnistuvat!

Nyt olen peloista ja masennuksen tunteista huolimatta uudestaan raskaana (rv 11). Alkuviikkojen paniikkitunnelmien jälkeen olo alkaa kummallisesti rauhoittua. En oikein ymmärrä, miten! Ihminen on sitkeä toivossaan?
Tämä raskaus oli täysi yllätys, enkä kokenut olleeni valmis vielä ollenkaan. Itkin ja panikoin öisin valvoessani ensimmäisten viikkojen aikana.
Psykologin ja puolison lämminhenkinen apu on auttanut.
Tiedän, että jos tulee keskenmeno, se on sitten taas oma tragediansa, ja suru on käsiteltävä jälleen kerran, luoja ties miten.

Silti haluaisin sanoa keskenmenon läpikäyneille, että jos realistiselta näyttää, kannattaa jatkaa toivomista.
Etsikää mahdollisimman paljon tukea ja apua tilanteeseenne, jos raskaus tulee ajankohtaiseksi.
Elämä ei ole reilu, mutta toivon meille kaikkea hyvää! <3

Hei Ballad, syvät pahoittelut kokemistasi menetyksistä..Tekstisi kosketti minua koska minulla on kokemusta yhdestä piktkittyneestä keskenmenosta mikä ei todellakaan mennyt putkeen..Olemme yrittäneet lasta viime elokuusta lähtien ja tulin luomusti raskaaksi joulun alla.Varhaisultrassa viikolla 8 todettiin kuitenkin raskaus keskeytyneeksi. Sain tyhjennyslääkkeet ja siitä reilun viikon päästä minulla alkoi tähän mennessä elämäni runsain vuoto mikä kesti neljä päivää.Menin sen vuoksi ultraan, missä todettiin että kohtu ei ole tyhjentynyt ollenkaan. Sain uudet lääkkeet ja viikon päästä menin kontrolliin, missä todettiin että kohdussa edelleen raskausmateriaalia. Siitä seuraavaksi menin kohtuontelon tähystykseen, missä kohtu saatiin vihdoin tyhjennettyä..Kaiken kaikkiaan koko prosessissa meni kuukausi.
Koko prosessi oli henkisesti erittäin raskas ja käyn surutyötä edelleen läpi. Toivo uudelleen raskautumisesta on erittäin suuri, mutta samalla taustalla on pelko mahdollisesta keskenmenosta. Päässäni on pyörinyt kaiken maailman ajatukset siitä että onko minussa tai miehessäni tai meissä molemmissa jotain ”vikaa”, minkä vuoksi emme voi saada lasta.En ole vielä käynyt tutkimuksissa mutta reilun viikon päästä otan askeleen siihen suuntaan.
Päässä pyörii vain ajatukset ja toiveet omasta lapsesta ja samalla ajatus siitä että mitä jos ei voikaan saada lapsia..jokainen päivä, viikko ja kuukausi tuntuu ikuisuudelta kun toivoo että raskautuisi uudestaan. Myös keskenmenon enkelivauva on mielessä jatkuvasti ja sitä ajattelee kuinka pitkällä raskaus olisi tässä vaiheessa yms..vaikka yrittää ajatella että kaikella on ollut tarkoitus, ei se poista sitä tosiasiaa että kaikki keskenmenon kokeneet ovat menettäneet lapsen..ja tämän surun kanssa yritän elää joka päivä. Varsinki tänä viikonloppuna asia ollut syvästi mielessä..(9.5. lapsettomien päivä ja 10.5. Äitienpäivä). Voimia kaikille keskenmenon kokeneille ja omaa lasta toivoville! ♥