Toivon ylläpitäminen on todella vaikeaa.

Meillä on takana noin 6 vuotta yrittämistä ja lapsettomuushoidoissa ollaan oltu jo 4 vuotta. Tulos on kaksi keskenmenoa varhaisessa vaiheessa (ivf-hoidon seurauksena). Nyt tämä toinen keskenmeno on juuri toissapäivänä alkanut. Tunne on musertava eikä voi nukkua. Olo on todella yksinäinen, vaikka mieheni yrittääkin parhaansa olla tukena. Haaste on siinä että hän on itse niin rikki myös.

Olen 35-vuotias ja tunnen oloni vanhemmaksi kaiken tämän jälkeen, kaiken tämän keskellä. Ympärillä näen perheitä, vauvoja, koululaisia. Kaupassa tänään pieni poika nykäisi takinhelmaa ja luuli äidiksi. Pojan isä huikkasi hänelle ”ei se ole äiti”. En olekaan, ja pelkään ettei minusta koskaan tulekaan.

Olen miettinyt elämän ihmeellisiä sattumia, niinkuin tuo pojan kohtaaminen. Tai se kun menin verikokeeseen (josta tuli plussa pari päivää ennen keskenmenoa) ja odotusaulassa joku herttainen mummo sanoi ”niinhän se on että maailmanlopunkin jälkeen jossain versoo elämää. Eikö se olekin hienoa?” Miten sattuikin nuo mummon sanat sopivalla hetkellä.

Toivo on ainakin itselläni siitä ihmeellinen juttu, että se versoo silloinkin, kun en sitä kaipaa. Nimittäin tämänkin keskenmenon aikana toivo yritti pistää väliin ”ei se välttämättä ole vielä ohi! tämä vuoto voi olla jotain muuta!” Yritin hiljentää sen, kuin sanoa sille että anna minun surra rauhassa tämä. En kestä enää pettymyksiä, joita tuo alati virkoava toivo aiheuttaa. Koska ilman toivoa ei olisi pettymyksiä.

Kuitenkin toivo on oleellinen osa mielenterveyttä. Sen kannattaa antaa elää, koska se kannattelee ihmistä vaikeuksien yli. Vaikka käyn kipeää kamppailua lapsettomuuden kanssa ja välillä tuntuu että hukun, on minulla kuitenkin elämässä monta hyvää asiaa, joita voin käyttää kellukkeina. Ja annan toivon elää.

Toivottavasti olisi vaan raskauteen kuuluvaa, pidä toivoa yllä, vaikka tiedän ettei ole helppoa. Tsemppiä sinne!

Olette ilmeisesti julkiselle jonossa? Kannattaa yrittää vaatia alkiodiagnostiikka, kun historiassa on keskenmenoja. Meille tästä mahdollisuudesta ei edes julkisella puhuttu, testit toki tehtiin meistä eikä mitään kromosomihöiriöitä tms.löytynyt. Nyt yksityisellä hinta olisi ollut n.6000-7000€ ja jos olisi ollut lähettää riittävästi alkioita niin olisin halunnut sen tehdä. Toisaalta olen lukenut, ettei ns.terveet alkiotkaan takaa sitä, ettei keskenmenoa tapahdu. Toki riski on pienempi. Kaipaisin kuitenkin jonkun selvän syyn, että mistä tämä epäonni johtuu. Olisi helpompi luovuttaa.

Hei,
Täällä myös yksi kohtalotoveri. Suuret pahoittelut Maikku ja Penni teille surullisen menetysten takia..?
Ikää myös +40, takana 10 pas-siirtoa, joista 2 keskenmenoa 6-8 viikoilla ja 1 kohdunulkoinen keskeytys 9 vkolla. Yritimme vielä kerätä viime hoidoista alkioita, että oltaisiin päästy alkiodiagnostikkaan, mutta saimme vain 3 pakkaseen kolmesta hoidosta. Munasoluja tulee todella runsaasti ja ihan ok.hedelmöittyy, mutta sitten alkaa kato.

Mitään syytä ei ole tutkimuksista löytynyt, uskon ettei alkiot vain ole riittävän hyviä. Nyt kun ei vähäisen määrän takia päästy/ei kannattanut lähteä alkiodiagnostiikkaan, joten edessä siirto vielä keväällä. En tiedä pelkäänkö enemmän että tulee plussa vai ettei se tule. Ehkä sen takia olen pysytellyt mm.tuolta hoitokeskusteluista enimmäkseen pois, kun plussasta intoilu ei oikein tunnu samalta.
Olen/ollaan päätetty, että näiden jälkeen tämä oli tässä. Hoidot tulevat päättymään ja on vain kohdattava totuus, ettei me onnistuttu.

Lääkäri on jo heittänyt ilmoille ehdotusta luovutetuista munasoluista. Oletteko te miettineet sitä vaihtoehtoa? Selkeästi tässä kuitenkin raskaudutaan, sen kokemuksen on ainakin saanut kokea. Mut sitten..Itse en ole jotenkin antanut sille vaihtoehdolle mahdollisuutta. Ainakaan vielä.
Voimia molemmille!

Hei,
Penni kysyit, onko keskenmenoille löytynyt syytä.. No eipä ole, lähinnä epäillään syyksi ikää. Yli nelikymppisenä se lienee yleisin syy, kun ei muita tekijöitä äkkiseltään ole. Julkisella puolellahan näitä ei tutkita ja yksityinen lääkäri kertoi, ettei tutkimuksista huolimatta syytä todennäköisesti löydy. Munasoluja kuulemma on vielä ’jonkin verran’ eli teoriassa raskautuminen olisi mahdollista. Mutta pää ei taida kestää ja tästäkin keskeytymisestä toipuminen kestää taas aikansa. Voimia sinulle ja vastaavassa tilanteissa oleville!

Täällä taas 🙁 Kolmas keskenmeno takana. Jotenkin inho sananlaskua kohtaan ”ei kahta kolmatta” tai ”kolmas kerta toden sanoo”, minkä lopputuleman toivoin olevan toisenlainen kuin nyt. Menin aiemmasta viisastuneena yksityiselle varhaisultraan, jotta ei tarvitsisi odottaa niin pitkään kuin julkisella puolella. Ja taas isku vasten kasvoja; ainoa onni etten odottanut pidemmälle.
Aiempaan ihmettelyyni vertaistuen puutteesta kaveripiirissä: ei kyse ole iästä (kaikki kun jo 40+) vaan läheisistä kukaan ei ole vaan kokenut keskenmenoja! Toki muutamia niitä on, jotka eivät ole saaneet lasta. Kuinkahan pitkään nyt toipuminen kestää (henkinen)?? Oletteko päättäneet lopettaa yrittämisen ja missä vaiheessa olette päätyneet siihen? En vain jaksaisi enää, vaikka toisaalta lopettaminenkin tekee tiukkaa..

Hei

Oma ensimmäinen keskenmenoni oli samanlainen: huomattiin ensimmäisessä ultrassa, oli ollut kuukauden kesken ilman mitään merkkejä mistään. Minulla oli raskauspahoinvointiakin ihan kiitettävästi (liikaa) lähes koko kuukauden ajan, eli mistään ei voinut arvata, että asiat eivät olekaan menneet kuten Strömsössä.

Sanoit, että läheiset eivät ole keskenmenoja kokeneet tai eivät niistä puhu. En tiedä, oletko ottanut asiaa esille, mutta omasta kokemuksestani veikkaan jälkimmäistä. Noin joka toinen, jolle olen keskenmenoista maininnut, on sanonut kokeneensa saman. Tosin tämä tietysti riippuu siitä, minkä ikäisille ihmisille puhuu. Jos toisella perheen perustaminen ei vielä ole ajankohtaista, niin sitten ei tietysti ole kokemusta keskenmenoistakaan, mutta kun olen puhunut itseäni vanhemmille työkavereille, joilla useimmilla on jo alakouluikäisiä tai vanhempiakin lapsia, niin todella monella on keskenmenoja takana.

Ei näiden kanssa yksin olla. Nämä vain eivät näy kuten raskausmahat. Jos uskaltaa ja pystyy ottamaan asian puheeksi, niin usein ihmiset ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan.

Hei,
ensimmäistä kertaa olen näissä asioissa avautumassa missään. Oli kyllä lohduttavaa lukea teidän kokemuksianne: en ole ainoa, vaikka välillä tuntuukin siltä. Keskenmenojen jälkeen neuvottiin puhumaan läheisille/ystäville mutta eipä kukaan ole keskenmenoja kokenut tai ei sitten puhu niistä. Viime vuonna oli ensimmäinen, nyt toinen keskenmeno. Tämä jälkimmäinen tuntui vielä pahemmalta, kun se huomattiin vasta ensimmäisessä uä:ssä ja sikiö oli ollut kuolleena jo n. kuukauden. Ja nyt uskaltauduin puolisoni kanssa haaveilemaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta, jossa meitä olisi kolmaskin. Järkytys oli kova ja toipuminen hidasta. Lääkinnällinen keskeytys ei onnistunut (kuten ei viime vuonnakaan) ja jouduin kaavintaan. Nyt 2,5 kk on ollut fyysistä toipumista, vielä menin yksityiselle ultraan, kun on vuotoa/ei ole vuotoa -vaihtelee niin paljon. Pää ei vain ole vielä toipunut…

Hei

Olen viime päivät keskittynyt muihin asioihin, jälkivuoto on ohi, niin olen päässyt nyt taas mökillä uimaan ja tekemään normaaleja asioita. Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia, mutta ainakin itse olen huomannut, että on parempi olla, kun pyrkii mahdollisimman pitkälti elämään normaalia elämää. Toki suru on taustalla, mutta sen ei tarvitse päästä koko ajan päärooliin, se voi pysytellä kulisseissa.

Oletko kertonut parhaalle ystävällesi keskenmenoistasi? Itselleni raskaana olevien kohtaaminen on myös ollut hyvin vaikeaa välillä, mutta jos odottavat äidit ovat tienneet tilanteestani, niin se on helpottanut asioita hyvin paljon. Yhden työkaverin vatsan kasvamista seuratessani olin välillä kauhuissani, kun oli kuitenkin ollut tapana jutella niitä näitä useamman kerran viikossa tauoilla, ja äkkiä halusinkin vain paeta ja vältellä kohtaamisia, mutta en henkilön itsensä takia vaan koska hänen raskautensa kohtaaminen oli itselleni kivuliasta. Joku iltapäivä kun osuttiin sitten kahdestaan samaan huoneeseen niin otin asian puheeksi, kysyin miten on raskaus mennyt ja kerroin omista keskenmenoistani (silloin niitä oli vasta kaksi takana). Muistan, että tärisin puhuessani, mutta siitä tuli todella hyvä keskustelu. Hänellä oli kokemuksia kaverin keskenmenosta, ja vaikka hän ei voinut yksi yhteen tietää, miltä minusta tuntui, hän kuitenkin pystyi ymmärtämään sen, että hänen raskautensa voi aiheuttaa itsessäni surua omien kokemusteni takia. Eikä hän ottanut siitä nokkiinsa, ei mitenkään.

Lapsettomuuden herättämiä tunteita on vaikea ymmärtää, jos ei ole itse lapsettomuutta kokenut, mutta uskon, että aika moni kykenee kuitenkin jossain määrin tajuamaan, mistä on kyse. Kannattaa olla rehellinen. Ja jos ei kykene toisen raskautta kohtaamaan, niin ei ole pakko itseään satuttaa. Mutta ystävyyssuhteiden kannalta on hyvä, että toinen tietää, mistä on kyse. Ymmärtää sitten tai ei. Lapsitoiveet ovat kuitenkin niin iso ja henkilökohtainen asia, että kuvittelisin useimpien pystyvän jollain tasolla hahmottamaan, miten iso pettymys lapsettomuus on.

Hei!

Tunnistan niin noita samoja tuntemuksia. Itselläni niin ikään tämä vaikuttaa olevan henkisesti paljon raskaampaa minulle kuin puolisolleni. Hänelle raskainta tuntuu olevan se, etten itse voi hyvin, ja ei sitten oikein aina tiedä, mitä hän voisi tehdä tai miten voisi helpottaa oloani. Ja en oikein osaa itsekään neuvoa, että mitä kaipaan. Toistaiseksi olen päätynyt sitten vain puhumaan, ja useiden ihmisten kanssa. Vaikka samaa kokeneita, siis toistuvia keskenmenoja, ei olekaan vastaan tullut, niin sekin auttaa, ettei jää yksin ajatustensa kanssa.

Ja kyllä sitä itsekin miettii, että onko omassa kehossa jotain vikaa, kun raskaudet menevät aina kesken, vaikka todennäköisempää on, että alkio on ollut liian heikko elämään, eikä siinä minun kehoni voi asiaan vaikuttaa. Ja välillä pelottaa, että onko oma kohtaloni vain tulla uudestaan ja uudestaan raskaaksi, mutta olla koskaan saamatta lasta. Se, mitä kirjoitit, että onko kohtusi liian vastaanottavainen, on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se voi tehdä juuri tuota, että tarttuu liian heikkoonkin alkioon, ja sitten seurauksena on suru keskenmenosta, mutta toisaalta se myös kertoo, että kohtusi tekee sen mikä on sen tarkoituskin, ja jossain tilanteessa se voi myös tukea heiveröisen alkion kehitystä. Itse olen yrittänyt asennoitua niin päin. Ensimmäinen raskauteni ehti tosiaan olla kuukauden kesken, ennen kuin se löydettiin ultrassa. Niin pitkään kohtu ruokki ja ylläpiti jo kuollutta olentoa sisälläni, teki sen mitä kohdun kuuluukin tehdä. Eli ainakin jokin kehossani toimii oikein.

Pahintahan on, kun keskenmenon jälkeen palaa töihin, ja tajuaa, että työkaverilla onkin maha pystyssä. Olen puoliksi tosissani harkinnut, että ripustaisinko kesälomalta palattuani kaulaani kyltin, että ”4 keskenmenoa tähän mennessä”. Tietenkään toisten onni ei ole itseltäni mitään pois, mutta haluaisin jotenkin tehdä tabua näkyväksi, muistuttaa, että läheskään kaikilla ja läheskään aina raskaustestin plussaaminen ei tarkoita mahan pyöristymistä seuraavan 9 kk aikana. Itselleni on ollut yllättävän raskasta katsoa peiliin ja tajuta, että ei, mahani tulee jälleen pysymään samanlaisena kuin normaalisti, se ei vieläkään lähde kasvamaan. Kaikista toiveista huolimatta.

Hei

Kohtalotoveri täällä, itselläni niin ikään 3 raskautta vuoden sisään, viimeisin keskenmeno löydettiin viikko sitten. Parin vuoden takaa myös yksi aiempi keskenmeno, silloin luomuraskaudesta, tuoreemmat raskaudet ovat saaneet alkunsa ivf-hoidoista, kun luomutärpin todennäköisyys oli sen verran pieni, että ei jaksanut jäädä enää odottamaan.

Omalla kohdallani keskenmenot ovat tapahtuneet pääosin viikoilla 7-8, ja löydetty sitten vaihtelevasti seuraavassa ultrassa viikoilla 8-13 (se ensimmäinen löytyi vasta rv 13, kun menin ihan normaalin seulan mukaisesti ultraan, muissa on ollut varhaisultrat).

Toivon ylläpitäminen on itsellekin vaikeaa, ja mikäänhän ei ole niin pelottavaa kuin ultraan meneminen. Puoliso on onneksi ollut joka kerta mukana, ja saattanut sitten kotiin jos ja kun on tullut huonoja uutisia.

Onko sinulla tutkittu keskenmenon syitä? Itse pyysin tutkimukset toisen keskenmenon jälkeen, ja sieltä löytyi pari hivenainepuutosta, jotka on nyt saatu korjattua ravintolisillä, sekä lievä veren hyytymishäiriö, jota hoidetaan niin ikään lääkkeillä, ettei tulisi veritulppia istukkaan. Seuraavaan raskauteen otetaan vielä kortisonit siltä varalta, että taustalla on jotain vasta-ainetekijöitä, joita ei vain vielä osata löytää. Itseäni on jossain määrin helpottanut se, että tutkimukset on tehty ja mitään dramaattista ei ole löytynyt, vaan kaikki ongelmat ovat sellaisia, että ne ovat hoidettavissa. Sitten pitää vain yrittää uskoa siihen, että kaikki on vain älyttömän huonoa tuuria. Raskaudet kuitenkin alkaa, eli keho tekee jotain oikein, ja niin selvästi sinullakin, kun kerran on 3 raskautta jo alkanut. Tiedän, on äärimmäisen raskasta tulla uudestaan raskaaksi ja pelätä koko ajan uutta keskenmenoa. Tuntuu epäreilulta, kun testi plussaa ja antaa hetkeksi luvan ajatella, että ehkä tällä kertaa onnistuu, mutta sitten muutama viikko eteenpäin ja kaikki vuotaa verisenä möhmänä ulos.

En tiedä, osaanko antaa toivoa, sen verran lähellä vielä tuo viimeisin keskenmeno (jälkivuoto siis edelleen meneillään). Mutta olen ainakin oppinut jo, että näiden asioiden kanssa ei pidä jäädä yksin. Varasin keskusteluajan psykiatriselle hoitajalle heti samana päivänä, kun keskenmeno todettiin, ja olen muun muassa perheenjäsenten ja läheisten ystävien kanssa käynyt asiaa läpi. Itseäni helpottaa, kun asia ei jää tabuksi omaan sisimpään. Töissä olen pomolle sanonut edellisistä keskenmenoista, ja samoin osalle läheisimpiä työkavereita. Nyt olen kesälomalla, enkä ole tämänkertaisesta keskenmenosta siis töissä puhunut, mutta olen miettinyt, että ehkä loman jälkeen on hyvä käydä pomolle puhumassa taas ja miettimässä, miten asian kanssa toimitaan. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että pomo on asian suhteen tosi ymmärtäväinen ja empaattinen, joten ei tarvitse pelätä puhumista.

Ylipäätään tuntuu, että keskenmenot ovat tabu, joista monilla on kokemusta, joko omakohtaista tai lähipiiristä, mutta silti niistä ei puhuta. Kun olen itse nostanut kissan pöydälle ja sanonut suoraan, mistä on kyse, niin ymmärrystä, tukea ja empatiaa on kyllä löytynyt. Toki se vaatii, että valitsee tarkoin, kenelle puhuu. Välillä tulee pahoja sammakoita, niille ihmisille en ole kertomassa enää uudestaan. Lisäksi usean ihmisen pitäminen ajan tasalla tilanteesta tuntuu raskaalta, mutta kun on löytänyt sopivan piirin, jossa voi purkaa tuntojaan eri ihmisille ja saada tarvitsemaansa tukea, niin sillä mennään. Pelokkaasti, päivä kerrallaan, mutta luovuttaa ei voi. Raskaudet kuitenkin alkaa. Ei silloin voi luovuttaa, ei vielä.

Itsekin kuuntelisin mielelläni kokemuksia siitä, miten ihmiset ovat pääseet eteenpäin useiden keskenmenojen jälkeen. Kaipaan tukea toivon ylläpitämiseen.