Etusivu Keskustelu HEDELMÖITYSHOIDOT IVF ICSI PAS 2014 Vastaa aiheeseen: IVF ICSI PAS 2014

#5206
Hopea
Osallistuja

Täältä ilmoittautuu jälleen yksi salalueskelija…

Olen alle kolmekymppinen naisihminen ja oman pienokaisen toive on ollut vähän yli 1½ vuotta. Mies on meistä ”terve” ja minulla PCO. Inseminaatioita on keväältä takana 5, kaikissa on hyvin tullut follikkeleita, mutta missään ei tulosta. Nyt on meneillään ensimmäinen IVF- / ICSI-hoito, eilen oli punktio. Follikkeleita oli n. 30, tosin osa hirmu pieniä vasta. Lähinnä hypeririskin takia punktoivat niitäkin. Saaliina 10 solua, joista puolet icsattiin ja puolet kokeiltiin IVF:llä. Tänään sain puhelun, että yksikään IVF-soluista ei ollut hedelmöittynyt, icseistä onneksi 3, ja huomenna olisi siirto. Nyt pelottaa jakaantuuko ne ja päästäänkö huomenna kuitenkaan siirtämään…

Mitä olen tätä palstaa lueskellut, niin tuntemukset on monilla lapsettomuuden suhteen hyvin paljon samanlaiset kuin itsellä. Meillä ei tästä tiedä muut kuin minun esimies (kun on tarvinnut noita vapaita ym. järjestellä), niin vaikea on ollut asiaa yksinään pureskella. Mies on toki hienosti tukena, mutta niinkuin täälläkin oli jo aiemmin todettu, miesten tapa käsitellä asioita tai suhtautua niihin, on hyvin erilainen, niin tuki sieltäkin suunnasta on tavallaan rajallinen. 🙂 En ole uskaltautunut vain kenellekään kertoa, kun pelottaa ne reaktiot. Olen jo hoitoihin hakeutumisen vaiheessa saanut lääkäreiltä kuulla sitä ”lopeta nyt vaan se stressaaminen, niin kyllä se sitten onnistuu”, niin en jaksa kuulla ajattelemattomia kommentteja enää läheisiltä. Mutta sitten ei taas halua, että aiheesta tulee mikään kierreltävä asia, niin paremmalta ratkaisulta on tuntunut jättää asiasta kertominen. Tosin se tarkoittaa että saa edelleen kuunnella mm. appivanhemmilta saamattomuudesta lasten teon suhteen eikä sekään helppoa ole…

Olen kuullut, että kriisi ja suru kulkisi vaiheissa, mutta itsellä tuntuu kaikki vaiheet olevan samaan aikaan. Toisaalta haluaa kieltää koko asian, ei tämä tapahdu oikeasti minulle. Sitten suututtaa, kun se oikeasti tapahtuukin minulle, ja miettii, että olisinko minä sitten niin huono äiti ettei minulle voi lasta suoda. Yrittää tehdä kauppaa; jos minä vielä vähän laihduttaisin / söisin terveellisemmin / liikkuisin enemmän / seisoisin päälläni viikon tai mitä tahansa mikä vain voisi auttaa. Välillä tulee epätoivo ettei tästä kuitenkaan mitään tule niin miksi edes yrittää, välillä taas toivoa tuntuu olevan niin hirveästi, ja sittenkös sitä vasta korkealta tippuukin. Välillä tulee välähdyksiä hyväksynnästäkin, että minulla on elämässä kuitenkin paljon hyviä asioita, niin olisiko se niin hirveää elää kaksistaan tätä elämää. Nämä ajatukset ovat tosin hyyyyvin harvassa ja häviävät yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Ja sitten vielä ne läheisten raskaudet! Läheisillä on tietysti ollut viime aikoina oikea vauvabuumi, siellä joukossa muutama niitä ”vahinkoraskauksiakin”. Ja sekös tekee katkeraksi. Plus sitten se syyllisyys mikä tulee siitä kun ei osaa iloita läheisten raskauksista, vaan aina tulee se ajatus, että tuon vauvan olisi pitänut tulla meille. No ihan niinkuin se niin toimisi, mutta minkäs sitä ihminen ajatuksilleen mahtaa.

Tulipahan sekava ja pitkä kirjoitus, mutta tovin verran olen näitä asioita jo sisälläni pyöritellyt, niin tässä tulos. 😀