Tiedättehän sen tunteen, kun lapselliset ihmiset valittelevat ongelmistaan? Työstressiä, miehen kanssa vaikeaa, mitä kaikkea elämä nyt tuokaan eteen. Ja sitä ei ole helppo myötäelää, koska ajattelee, että ”no sinulla on sentään lapsia”?

Minun täytyy tunnustaa, että minulla on nyt täällä palstalla vähän sama olo. Kun luen pettymyksistänne, tottakai ymmärrän (kyllä! me tällä palstalla voimme sanoa todella ymmärtävämme!) sen surun. Mutta samalla ajattelen ”no sinulla on sentään alkioiksi jakautuvia munasoluja”.

Mutta pysyn silti täällä, koska toivo elää!

Tämä nyt tämän palstan viime päivien rehellisten avautumisten hengessä.. 🙂