Etusivu Keskustelu HEDELMÖITYSHOIDOT IVF kevät/kesä 2015 Vastaa aiheeseen: IVF kevät/kesä 2015

#7797
Summer
Osallistuja

Hei kaikki rohkeat naiset! Tulisin uutena mukaan keskusteluun. Miltei nousin koneelle jo viime yönä kolmen aikaan, kun nukkumisesta ei ollut tulla mitään, ja unikaverina oli vain tippa linssissä.

En ole aiemmin seurannut missään palstoilla aiheen keskusteluita, joskus satunnaisesti etsinyt tietoa, kun sitä ei ole ”virallisista” lähteistä löytynyt. Nyt parina päivänä olen kuitenkin lueskellut muiden ajatuksia ja keskustelunne houkutteli mukaan. Pahoittelen jo etukäteen, seuraava on syvä saavillinen ikäviä tunteita… koetan sitten joku toinen kerta tuoda esille normaalia iloista itseäni.

Olen jo kohtalaisen pitkän matkalainen prosessissa, ainakin tämä tuntuu ikuisuudelta. Seuraavassa tarinani hiukan polveillen. Olen 34, mieheni on 35. Aloimme prosessin pikku keijukaisten osalta 3v3kk takaperin ja hoitoon ilmoittauduimme 2v sitten kesäkuussa. Matkan varrella ei ole tullut edes yhtä hailakkaa viivaa. Testien pohjalta meissä kummassakaan ei ole mitään vikaa, mieheni kuvittelee nyt olevansa entistäkin enemmän supermies omien tulostensa pohjalta 😉 Itselläni oli ministi kilppari-arvo koholla, hälyttävämpänä kuitenkin jokin toinen hormoniarvo, joka on välillä ollut enempi tai vähempi koholla, voi kuitenkin viitata siihen, että saatan päästä normaalia aiemmin tutustumaan kuumiin aaltoihin yms. Tämän vuoksi kumminkin meidät otettiin heti listoille ja jonkin verran kiireisenä tapauksena. Kovin hidasta tämä kaikki on kuitenkin ollut julkisella kohdallamme, viime toukokuussa oli semma-yritys, mutta se keskeytettiin kun kehitys ei ollut toivotun mukaista (viitosten riski) ja saimme heti siirron ivf-jonoon.

Ensimmäinen ivf oli tammi-helmikuussa ja siitä jäi aika vahvat traumat. Jouduin piikittelemään normia kauemmin Gonalia, kun vastetta ei tapahtunut riittävästi. Lisäksi Synarela aiheutti todella etovan olon joka kerta. Lisäksi pääsin ’nauttimaan’ kuumista aalloista ja vuoristoradasta. Lopulta punktiossa saatiin 9 palleroa, joista 5 olivat kuulemma erinomaisia ja loputkin ok. Punktio vain oli kohdallani aivan hirveä kokemus. Olen tai ainakin kuvittelen olevani normaalia kipuherkempi ja olen joskus pyörtynyt pelkästä yksityiskohtaisemmasta tapaturmatarinasta… koetin joskus mennä veren luovutukseenkin, mutta sain lähtöpassit kun vetäisin valkoiseksi jo parin minuutin istumisen jälkeen odotushuoneessa. Ja normaalissa gyne-tutkimuksessakin olen onnistunut pyörtymään. Onko muilla yhtä heikko pää?

Eli, nyt takaisin punktiopäivään, kerroin etukäteen olevani herkkis, mutta kanyylin laittamisessa sain kuitenkin sitä joko heikommin taitavan tai harjoittelevan hoitajan. Tämä johti kahteen suonen rei’itykseen oikeassa kämmenessä, yhteen ekstraan vielä vasemmassa ja vihdoin onnistuneeseen neljänteen yritykseen hoitajan vaihduttua. Ja jokaisen näiden koetuskerran välissä olin tietenkin jalat kohotettuna taistellen valkoisena pimeyttä vastaan. Onneksi mieheni oli tukena ja ilmoitti hoitajalle toisessa ja kolmannessa kokeilussa, että nyt kannattaa keskeyttää, hoitaja kun ei ollut huomannut tökkineensä suonen läpi ja olin sammutusmoodissa. Tipoista sain muistoksi miltei 3 viikoksi kipeät mustelmat molempiin kämmeniin.

Itse punktiota varten olin etukäteen kysellyt ja vielä ko päivänä josko olisi mahdollista saada kunnon mömmöt samoilla herkkisperusteilla. Ne kuulemma ovat normaalistikin hyvät, mutta itselleni ei tuo normi-taso sitten nähtävästi riittänyt. Toivoisin olevani teidän onnellisten joukossa, joille toimenpide ei ollut juuri minkäänlainen – itse muistan rauhottavista huolimatta aivan hirvittävän kivun (kannustuksena niille, jotka eivät vielä ole punktiossa olleet, että vahvasti suurin osa näyttäisi pääsevän siitä kivutta). Siirtoon emme kuitenkaan päässeet. Jälleen tuon täysherkistelijäni esiin, aloin itkeä jo lääkärille, joka ilmoitti että jostain syystä vain eivät jutut olleet yhdistyneet maljalla ja itkin monena seuraavana päivänäkin aivan lohduttomasti. En tiedä, miten tulen selviämään, jos joskus joudun kokemaan keskenmenon, kun jo palleroiden menettäminen tuntui aivan sanoin kuvaamattoman tuskalliselta. Tilannetta ei auttanut sekään, etten pystynyt liikkumaan ja ojentamaan itseäni ollenkaan suoraksi 3-4 päivään, olin todella kipeänä ja aivan järkyttävän turvoksissa. Tämä oli viikonloppuna, joten soitto Kättärillekään ei tuottanut mitään apuja, totesivat vain, että maanantaina voi soittaa NK:lle. Jumppailemaan pääsin vasta 2 viikon tauon jälkeen, mikä pahensi olotilaa, kun en edes sitä kautta päässyt tuulettumaan.

Nyt olemme sitten toisella kierroksella, muuten sama prosessi, mutta Gonalit ampaistiin heti 300-yksikköön ja maljan sokkotreffien sijaan, asiantuntijat valitsevat yhden onnellisen uiskentelijan per pallero ja neulaavat nämä yhteen. Alustavasti toisella puolella taisi olla 4 ja toisella ehkä 7. Piikittelypäiviä on jo takana ja punktion määritys on maanantaina, pitäisi osua joko ensi ke tai pe. Pelottaa aivan hirveän paljon. Mieheni on koettanut sanoa, ettei kannata lääkkeitä lisätä, siitä voi tulla kuulemma huono olo. I don’t care! Kaikki mömmöt ja täydellä laidallisella, kiitos! Nyt vihdoin mieheni ymmärsi, että hän saa vaatia tukenani kunnon annokset heti ja aikuisten oikeesti, mutta ymmärrys tuli vasta kun täysin lohduton Niagara purkautui eilen puhelimessa. … Olen viimeiset pari viikkoa ollut täydessä vuoristoradassa, itku pääsee aivan missä tahansa ja vähintään parin tunnin välein. Tiedän, että johtuu osaltaan ylimääräisistä hormonihuuruista, mutta silti… aaarrgh.

Ehkä olisi pitänyt liittyä keskusteluun jo aiemmin, viime aikoina on alkanut hajottamaan aivan pieniksi pirstaleiksi ja samalla sisäinen musta aukko toisaalta vain kasvaa. Mieheni on erittäin sympaattinen, mutta silti mies. Hänelle tämä tie on päivä kerrallaan, ei huolta, kyllä se vaavi sieltä tulee. Hän on myös tukena ja mukana jokaisella käynnillä NK:lla (kumpa myös yhtä helposti tulisi mukaan Tukholman NK:lle ;). Toisaalta mieheni noudattaa vain samaa profiilia, kuin mitä useammassakin tutkimuksessa todetaan, eli että miehet kokevat odottelun paljon kevyemmin. Nyt vain olen kovin yksin odottelussa, mieheni on ollut matkoilla jo usean viikon ajan lähes 2/3 jokaisesta viikosta ja vaikka tapaan ystäviäni jatkuvalla syötöllä, ei kuitenkaan ole ketään joka todella haluaisi keskustella näin raskaista aiheista.

Samoin kuin edellä ketjussa joku kertoi, olen puhunut meidän hankkeesta ystäville, perheelle ja pari kollegaanikin tietää toiveistani. Silti tuntuu kuin olisin tyhjyydessä, jonne muut eivät yllä. Paras ystävänikään ei osaa keskustella asiasta eikä tunnu ymmärtävän tuskani syvyyttä. Toisaalta en olisi pystynyt kaikkea pitämään sisällänikään näiden yli kolmen vuoden aikana, mutta toisaalta, kuten olette jo todenneet, tuntuu pahalta myös kun kaikki odottavat niitä hyviä uutisia, joita vain ei tunnu kuuluvan.

Tällä kertaa en uskalla odottaa, että pääsisimme edes siirtoon. En halua pudota jälleen kovaa ja korkealta, vaikka se tulee tapahtumaan joka tapauksessa, jos juttu tyssää jälleen johonkin vaiheeseen. Vaikkakin, kyllä ajatusteni pohjimmilla pohjilla odotan, että nyt onnistuu, mutta en uskalla antaa kuitenkaan itselleni lupaa ajatella näin.

Kiitos ja pahoittelut, tästä tulikin aivan järkyttävä kaato – mitä se olisikaan ollut jos olisin yön tunteina kirjoittanut.

Toivon todella, että saisimme ketjuun uusia ja uusia onnistumisia! Ehkä sitä kautta uskaltaisi itsekin toivoa jälleen.
– Summer