Heippa kaikille. Lueskelin tuossa teidän tarinoita ja aattelin pitkän hiljaiselon jälkeen tänne kirjoittaa. Toivottavasti joku teistä saisi tästä mun tarinasta lohtua, toivoa ja jaksamista tuleviin hoitoihin.

Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta 6-7 vuotta. Edellisen miehen kanssa yritettiin lasta useampi vuosi, ilman ainuttakaan haamua testissä.Kummastakaan ei vikaa löytyny. Hoitoihin hänen kanssaan en lähteny. Suhde kariutui ja tapasin nykyiseni. Koskaan ei olla ehkäisyä käytetty eli lapsi on saanut tulla heti alusta asti.No ei tullut lasta ei. Mulle tehtiin laparaskopia (vai mikä lie)ja huomattiin että mun munanjohtimet on tuhoutuneet. Muistan sen hetken ikuisesti kun nuori naislääkäri tuli ja kertoi että koskaan en voi saada luomusti lasta. Murruin täysin. Se oli se uutinen mitä olin jo useamman vuoden pelännyt. Mitä nyt?Mitä jos en koskaan tule saamaan lasta? Mitä mä sitten teen? Tuntui että elämä loppuu, millään ei ole enää mitään merkitystä.

Päädyttiin miehen kanssa ivf hoitoihin julkiselle. Toivo oli niin suunnaton. 2 alkiota siirrettiin ainuttakaan ei menny pakkaseen. Jotenkin typerästi aatteli että heti ekasta tärppäisi, miksipä ei? No eipä tärpänny. Putosin niin korkeelta ja kovaa, miten tämä nyt näin meni?! Samaan aikaan kaverit vaan ”lisääntyi”. Joka suunnasta tuli vauvauutisia. Vihasin kaikkia jotka hömpötti vauva juttuja. Olin niin kateellinen ja katkera!Elämälle ja itselleni kun olen niin viallinen!

Alkoi 2.ivf ja punktio oli jälleen yhtä helvettiä.Itkin ja huusin kun sattui niin paljon. Siitäkin kerrasta saatiin vaan 2 alkiota jatkamaan matkaa. 1 siirrettiin ja toinen pakastettiin. Nyt oli priimaa kyydissä kaikki hoitajat hehkutti että nyt on sellainen alkio että on kunnon top-luokkaa. No niinhän siitä top-alkiosta plussan sitten tein. Olin onnesta sekaisin, mutta pelkäsin niin paljon. Ei menny kun pari päivää ja aloin tiputtelemaan ruskeata tuhrua. Kaikki lohutteli että se on ihan normaalia. No ei ollu normaalia. Päivää ennen jouluaattoa sain keskenmenon.Pelkäsin että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun plussan testiin saan. Se oli ihan kauheeta! Mä surin sitä monta kuukautta, tuntui että en pääse yli siitä pettymyksestä koskaan. Kävin psykiatrin luona juttelemassa ja se vähän lohutti. Välissä siirrettiin ainokainen pakkasukkokin mutta sekään ei tuottanut tulosta.

3.ivf alkoi ja silloin päätin että nyt tää riittää.Jos nytkään ei onnistu niin sitten täytyy opetella elämään lapsettomuuden tuskan kanssa ja yrittää hyväksyä asia. Punktio oli kivuliaampi kuin koskaan. Munasarja oli mennyt kohdun taakse ja jouduttiin kohdun läpi menemään.Se kipu oli jotain ihan hirveää! No nyt saatiin jopa 4 alkiota. 1 siirtoon ja 3 pakkaseen. Alkio joka siirrettiin oli ”ihan hyvä”, eli ei antanu paljoa toivoa.Alusta asti oli olo et ei oo tärpänny taaskaan. No yritin elää normaalisti ja olla ressaamatta. Kahta päivää ennen kuin testi piti tehdä aloin vuotamaan verta. Taas katkera itku ja suunnaton suru valtasi mielen vaikka oli kokoajan olo että ei oo tärpänny, mutta kyllä sitä silti pettyy. No tein testi samalle päivälle että life goes on. No tulos olikin positiivinen! Mies ei uskonu sitä, koska oli vain haamuviiva eikä hän sitä nähnyt 😉 Seuraavana päivänä tein glearblue testin ja raskaana 2-3!Mä en tienny miten päin olisin, mitä nyt, mitä jos taas menee kesken.Kauhea pelko valtasi mielen.

Tänään mennään rv 23 ja pikkuinen prinsessa kovasti kasvaa ja potkii mahassa <3 Koskaan en uskonu tämän tapahtuvan minulle. Minulle joka aina on seurannut sivusta kun muut saavat lapsia.

Halusin vaan kertoa että onnistuakkin voi.Elkää menettäkö toivoa. Tiedän että polku on kivinen ja hoidot on raskaita. Toivon teille kaikille paljon voimia tuleviin hoitoihin <3