Kirjoitetut vastaukset

Luet parhaimillaan 7 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #30487
      Penni
      Osallistuja

      Voi Toive, tunteesi ovat NIIN tuttuja. Minä olin pari viikkoa sitten sairaslomalla kuudennen keskenmenoni aluettua kunnolla. Mieli ei vain enää jaksanut. Viikon suruaika teki tosi hyvää.

      Ehkä raskainta on just toi toivon ja epätoivon vaihtelu. Se jatkuu mullakin myös läpi keskenmenon, että mitä jos jotain kuitenkin jäi henkiin. Toisaalta yrittää olla realisti, toisaalta taas se toivo on väistämätöntä, jotta jaksaa yrittää uudestaan.

      Itselleni oli raskasta, kun paras ystäväni alkoi odottaa. Olin hänen raskautensa aikana raskaana kolme kertaa. En pystynyt oikein häntä kohtaamaan enkä nyt vauvaakaan. Ja sekin tuntuu pahalta: että on vaikea iloita toisen onnesta, vaikkei se tietenkään ole minulta pois. Mutta tässä prosessissa on vain pakko kuunnella omaa sydäntään ja suojella itseään vaikeimmilta asioilta, muuten ei jaksa olla.

      Kyllä sä selviät. Kyllä me pärjätään. Toivoa on.

    • #28729
      Penni
      Osallistuja

      Joo, kun syytä ei ole, tuntuisi helpottavalta jos olisi. Toisaalta, jos syy löytyisi ja sille ei olisi mitään tehtävissä, olisiko sitten vielä vaikeampaa. En osaa sanoa.

      Täällä vielä yritän toivoa, että tämä tiputtelu olisi jotain alkuraskauden verenvuotoa, mutta mun historialla, tuskin ?

    • #28722
      Penni
      Osallistuja

      Me ollaan vasta IVF-jonossa, joten lahjasoluja ei olla vielä ajateltu. En usko, että se on meidän tie.

      Plussasta intoilu tuntuu itsellekin nyt jo vieraalta, kun se tarkoittaa lähinnä keskenmenon odottelua… Tällä kertaa joka ikinen vessakäynti on ollut ahdistava. Koko ajan odottaa verta, ja kun se tulee, on oudolla tavalla helpottunut, kun ei tartte enää pelätä. On tää niin outoa… Ja hirveää…

    • #28715
      Penni
      Osallistuja

      Joo näin meilläkin. Ei syytä. Itsellä ikää 38. Ja just näyttää siltä, että 6. keskenmeno alkamassa ?

    • #28666
      Penni
      Osallistuja

      Mulla on takana 5 varhaista keskenmenoa. Joka kerta on olo, että nyt riitti, enempää en jaksa. Sitten taas tajuan, että jos lapsen haluan, sen pelon läpi on jotenkin mentävä. Nyt viikolla 6, ja joka vessakäynti pelottaa. Päivä kerrallaan jotenkin yritän toivoa.

      Onko teiltä Maikku löytynyt keskenmenoille mitään syytä?

    • #19464
      Penni
      Osallistuja

      Pakko näissä on antaa itselleen aikaa, vaikka toipuminenkin on niin toivottoman hidasta. Minunkin kokemukseni on, että yllättävän monilla on kokemusta keskenmenosta. Toisaalta olen kokenut myös, etteivät sitä kokemattomat pysty sitä ymmärtämään: sitä, miten vauva syntyy haaveissa jo viimeistään positiivisesta testistä ja keskenmeno on sen unelman kuolema.

      Tuntuu silti jotenkin lohdulliselta, ettei yksin tartte surra. Että on muitakin, jotka ymmärtävät sen surun.

    • #19019
      Penni
      Osallistuja

      Hei.

      Tänään on taas ollut vaikeampi päivä. Vaikuttaa, etten tässä kuussa kaikesta huolimatta edes ovuloinut. Masentaa, itkettää, mitä järkeä kaikessa on…

      Kyllä minäkin olen keskenmenoissa ajatellut, että jos alkio ei ole elinkelpoinen, parempi aiemmin kuin myöhemmin. Ja ajatus ”liian vastaanottavaisesta kohdusta” on myös toivoa tuova: tulen ainakin raskaaksi. Yritän löytää itsestäni tuota samaa positiivista ajattelua. Välillä se on vaikeaa.

      Itse kärsin nyt (kamalaa sanoa näin!) parhaan ystäväni raskaudesta. Huomenna pitäisi ekaa kertaa hänen raskausuutisensa jälkeen tavata ja tekisi mieli perua koko juttu. On ihan hirveää, ettei osaa iloita toisen puolesta vaikka tietää, ettei heidän onnensa ole meiltä pois. Oma suru on vaan niin pinnalla koko ajan. Hirvittää myös se hetki, kun joku alkaa vihjailla aiheesta. Tekisi mieli täräyttää koko totuus pöydälle ja toisaalta olen niin hauras, että haluaisin puhu tästä vain lähipiirissä jos siinäkään. Joskus tuntuu, että eniten haluaisin vain vetäytyä pois kaikesta sosiaalisesta, myös puolisoni luota ja vaipua yksinäisyyteen.

    • #18983
      Penni
      Osallistuja

      Hei ja kiitos kirjoituksestasi.

      Meillä ei olla vielä tehty noita keskenmenotutkimuksia, kun kaksi keskenmenoista on ollut niin varhaisia, viikoilla 5-6 että ne taidetaan laskea kemiallisiksi raskauksiksi. Nekin ovat silti olleet henkisesti mulle tosi rankkoja, pieniä kuolemia. Ollaan nyt julkisen asiakkaita, mutta meillä on yksityispuolellakin ihana lääkäri joka varmasti ne tutkimukset määrää jos katsoo tarpeellisiksi. Nyt hän on enemmän miettinyt, onko minun kohtuni ”liian vastaanottavainen” niin, että alkioista huonommatkin kiinnittyvät hetkeksi. Kun kuitenkin olen suhteessa aika monesta ovulaatiosta tullut raskaaksi.

      Minulla meni pitkään suostua hakemaan apua. Puoliso on ihana, mutta uupuu. Tuntuu, että tämä kaikki on mulle paljon raskaampaa kuin hänelle. Tuntuu että ihan lähipiiristä saan kaiken mahdollisen tuen mutten oikein ymmärrystä. Kun ei siellä ole samanlaisia kokemuksia. Nyt minulla on kontakti yksityiseen lapsettomuusterapeuttiin ja aairaalapastoriin. Mutta tuntuu, ettei kukaan mua ihan oikeasti osaa auttaa. Pomoni tietää ja on tosi lämmin ja ymmärtäväinen.

      Siitä on kanssasi sama kokemus, että keskenmeno on jonkinlainen tabu. Pari kertaa olen asiasta kertonut ja yllättävän monella on aiheesta kokemusta. Siitä ei vain puhuta. Jotenkin se korostaa sellaista epäonnistumisen tunnetta. Vaikka eihän asia millään tavalla ole meidän hallittavissa! Mä en voi tehdä sille mitään, että näin käy.

      Sitä suren, että raskauden ilo on multa viety. En aina osaa sanoa, kumpaa pelkään enemmän: sitä etten ollenkaan tule raskaaksi vaiko sitä, että tulee taas uusi keskenmeno.

    • #30672
      Penni
      Osallistuja

      Meidän keskenmenot ovat kaikki tosi varhaisia, viikoilla 6-8 tapahtuneita, joten fyysisesti eivät kovin raskaita, mutta henkisesti kyllä. Outoa kyllä, olen oppinut jotenkin pärjäämään niiden romahdusten kanssa. Puolisoni sanoo ihanasti, että tämä on nyt meidän elämää ja meidän tie. Vaikka ei tämä helppoa aina hänellekään ole.

      Ystävän kanssa puhuin hänen odottaessaan, mutta nyt hän on ymmärrettävistä syistä niin täynnä vauvaa, ettei muista edes kysyä, mitä meille kuuluu. Se vähän loukkaa vaikka onkin ymmärrettävää. Pitää antaa ajan ja elämäntilanteiden muuttua.

      Kaikkea hyvää, jaksamista ja toivoa sinulle. Toivoa on ❤️

Luet parhaimillaan 7 vastausketjuja